Sunrise Avenuen nokkamies on ollut viime aikoina julkisuudessa hieman muista syistä kuin musiikista. Samu Haberin huumerikossyytteet ovat vieneet huomiota siltä, että yhtye päättää uransa elokuussa kahdella keikalla remontoidulla Olympiastadionilla.
Pidän popmusiikista laaja-alaisesti. Kirjoitan myös musiikista ammatikseni, mutta minulle on tuottanut aina suuria vaikeuksia ymmärtää, että mikä Sunrise Avenuessa viehättää. Sunrise Avenue on kuulostanut aina liian keskinkertaiselta ja persoonattomalta.
Suosituimmissa artisteissa ja bändeissä on lähes poikkeuksetta jokin erikoinen koukku. Ville Valon luotsaaman HIMin tai Tuomas Holopaisen kipparoiman Nightwishin menestys on aina ollut helppo ymmärtää. Ville Valon edessä kaikki olisivat polvillaan, vaikka hän vain sytyttäisi tupakan.
Sunrise Avenue on myynyt miljoonia levyjä kansainvälisesti. Siitä huolimatta, että Haberin nasaalilla laulama englanti ei ole kovin kaukana rallihaastatteluista. Sama kuin laittaisi Tommi Mäkisen laulamaan unelmista ja pettymyksistä.
Ääntämisihanteisiin liittyvät ongelmat eivät ole kuitenkaan haitanneet. Yhtyeestä tunnetusti pidetään etenkin Saksassa. Se ei ole sikäli yllätys, koska Saksa on outo maa. Vanha vitsi kuuluukin, että Suomessa reilut kymmenisen vuotta sitten suurta suosiota nauttinut coveryhtye The Baseballs olisi ollut saksalaisten kosto Sunrise Avenuesta. (Toki Saksasta on tullut myös paljon hyvää, kuten Scorpions ja Can).
Olen viime aikoina soittanut Sunrise Avenuen levyjä läpi. Kuuntelen tätä kirjoittaessa yhtyeen debyyttilevyä. Kolmannen biisin kohdalla tuntuu kuin olisin kuunnellut levyä jo tunnin. ”I wanna grab all the wind and fly”, Haber laulaa kappaleen Sunny Day lopussa. Mitä helvettiä?
Neljäs biisi Diamonds jatkaa yhtä vahvalla linjalla: ”Maybe the diamonds are not for everyone.” Diippiä!
Mutta kuuntelemalla olen lopulta alkanut ymmärtää Samu Haberin elämäntyötä.
Paras arvaukseni yhtyeen suosiosta on helppous. Sunrise Avenuen stadionrock kuulostaa tutulta. Siltä kuin se olisi ollut olemassa aina. Sunrise Avenue on hyvää käyttömusiikkia ihmisille, jotka eivät halua analysoida kuulemaansa sen kummemmin. Sunrise Avenuen debyyttilevystä tuli suosittu, ja yhtyeen musiikkia on siitä lähtien ollut helposti saatavilla.
Parhaimmillaan Sunrise Avenuella on todella hyviä stadionrock-melodioita, kuten kappaleessa Heartbreak Century. Samanniminen albumi on muutoinkin tyylikästä stadion-tykittelyä. Kun melodia on riittävän hyvä, ei ole oikeastaan väliä, että osaako laulaja ääntää englantia tai tehdä kiinnostavia sanoituksia. Ja eurooppalaisilla markkinoilla kummallakaan ei ole niin suurta merkitystä. Onhan meillä Euroviisutkin.
En ole ainoa kriitikko, jolla on ollut vaikeuksia Sunrise Avenuen kanssa. Tutkija Salli Anttonen julkaisi marraskuussa 2019 Etnomusikologian vuosikirjassa artikkelin Sunrise Avenue ja aitouden kaipuu. Artikkelissa Anttonen tarkastelee autenttisuuden diskursseja populaarimusiikissa. Hän analysoi tästä näkökulmasta Sunrise Avenuesta kirjoitettuja kritiikkejä Soundissa ja Rumbassa. Paras arvosana oli 3/5.
Kriitikot eivät ole nähneet Sunrise Avenueta omaperäisenä, joka on yksi autenttisuuteen liittyvä vaatimus. 1700-lukulaisen – ja kulahtaneen – nerotaiteilijamyytin mukaan jäljittelyä ei katsota hyvällä. Mutta Sunrise Avenue ei ole koskaan operoinut omaperäisyyden kentällä eikä käsittääkseni ole missään vaiheessa muuta väittänytkään. Sunrise Avenue ikään kuin napsii sieltä täältä kivoja, tuttuja, kussakin ajassa trendaavia vaikutteita ja lyö ne yhteen. Paketti viimeistellään lyriikalla, jonka tajuaa (ja monin paikoin myös kirjoittaisi) vaikka 5-vuotias: ”I ain’t no superman / And I ain’t got no masterplan.” Tätäkin popmusiikki on ollut aina.
Musiikkikritiikin iänikuinen ongelma on ollut vaikea suhtautuminen kaupallisuuteen. Mutta halu tehdä kaupallisesti menestyvää popmusiikkia voi olla yhtä autenttinen tavoite kuin underground-suosion tavoittelu.
Suomessa Sunrise Avenue on alkanut kiinnostaa isompaa yleisöä vasta sen jälkeen, kun Samu Haber esitti Vain elämää -sarjassa oman versionsa Irinan kappaleesta Hiljaisuus vuonna 2017. Suomalaisille korville yhtye on kenties kuulostanut aivan liian suomalaiselta laulaakseen englanniksi. Kuin lammas, joka on karannut väärälle pellolle. Tuu nyt pois siält, Samu!
Yhtyeen kaupallisuus ei ole koskaan ollut minulle ongelma, pikemminkin keskinkertaisuus. Ei minusta edelleenkään Sunrise Avenuen fania tule, mutta ainakin ymmärrän yhtyettä nykyään lukuisten kuuntelutuntien jälkeen vähän paremmin.
Hollywood Hills on kyllä edelleen ihan perseestä.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 3/2020.