Istuin tamperelaisessa baarissa ja kaiuttimista soi sietämätöntä paskaa. Tilanne ei ollut ainutlaatuinen, mutta mieleenpainuva. En ole liiketalousnero, mutta halusin hakea umpisurkean maun sijaan jonkin järkisyyn tälle paskuudelle.
Uumoilin soittolistan tarkoituksen olevan mahdollisimman tiheä asiakasrotaatio: kaikki joisivat oluensa mahdollisimman nopeasti ja tekisivät tilaa uusille ihmisille. Listalla soi erilaisia remixejä toisensa perään, kuten Yeah Yeah Yeahsin Heads Will Roll käsittämättömän huonona drum’n’bassversiona. En juuri piittaa alkuperäisestäkään.
Edulliset musiikinteko-ohjelmat ovat demokratisoineet musiikin tekemistä, mutta myös pilanneet remix-kulttuuria. Erityisesti 00-luvun loppupuolella dj-käyttöä varten hankkimani vinyylisinkut oli täytetty täysin yhdentekevillä remixeillä. Joskus leikkaa ja liimaa -ratkaisut tulisi jättää askartelupöydälle.
Yksi käytetyimmistä ja heikoimmista remix-ideoista 2000-luvulla on ollut irrottaa lauluraita ja siirtää se yksitoikkoisen drum’n’bass-taustan päälle. Miksi? Jos haluan kuunnella drum’n’bassia, laitan Kirkan Leijat soimaan lp:ltä sinkkunopeudella.
Puhun nyt nimenomaan remixeistä, joissa käytetään alkuperäisen kappaleen lauluraitaa. Coverit ja käännöskappaleet ovat asia erikseen.
Remixien kultakausi oli 1980-luvulla. Silloin dj-käyttöön tehtiin 12-tuuman vinyylisinkkuja, joiden toiselle puolelle usein prässättiin kappaleesta pidennetty versio ja toiselle puolelle albumiversio. Ne soivat ihanan muhkeasti. Silloin jo alun perin tanssilattialle tehtyjä kappaleita ei yritetty tunkea väkisin johonkin toiseen asuun, jossa se ei toimi.
Englanniksi on olemassa kaikkien tuntema sanonta: if it ain’t broke, don’t fix it. Madonnan alkuperäiset hitit ovat niin tykkejä, että niiden remiksaaminen muun tyylisiksi on ollut täysin turhaa puuhaa kaikilta osapuolilta.
Artistin tuotantoon suhteutettuna Björkin syntilista lienee yksi pisimmistä. Pahin islantilaistähden remix-sekoiluvaihe ajoittui Voltan (2007) aikoihin, kun useista levyn kappaleista ilmestyi kustakin 4–5 eri versiota. Björk julkaisi niistä luksuriöösisti pakattuja tuplavinyylisinkkuja, joissa ei pahvia ja turhia minuutteja säästelty. Muistan yhä, kuinka niitä kuunnellessani mietin ainoastaan, miksi nämä on päätetty julkaista. Mutta siihen aikaan kulttuuriin kuului muutoinkin keinotekoinen hullaantuminen määrästä ja miten kaikkea voi lisätä uudella teknologialla loputtomiin; venyttää kuplaa ja katsoa milloin poksahtaa. Sitten iski pankkikriisi.
Remixejä julkaistaan yhä valtavasti. Saan jatkuvasti tiedotteita uusien remixien julkaisuista eikä niitä tee edes mieli avata. Vinyylisinkut eivät ole kaupallisesti enää kannattavia ja sen myötä remix-kulttuuri on muuttunut. Niiden identiteetti on kuin hukassa ilman sopivaa formaattia.
On myös niitä harvinaisia hetkiä, kun remixistä tulee ikoninen ja se ylittää alkuperäisen version. Esimerkit ovat pääasiassa vanhoja. Everything But The Girlin Missing on tästä luultavasti yksi kuuluisimmista esimerkeistä. Todd Terryn remix ui 90-luvulla alkuperäisversion rinnalle ja ohi radiota myöten. Terryn tanssilattialle tehty versio saa alkuperäisen Missingin kuulostamaan täysin lussukalta.
Suomessa Jori Hulkkonen on näyttänyt useasti vielä 2000-luvun aikana, miten remix tehdään tyylitietoisesti ja luodaan uusi kappale. Mallan Sabrinasta tehty trooppinen remix ylittää alkuperäisen allasbaaritunnelmallaan. Ysäriltä uudelleen löydetty Kososen Miks tulet mun luo saa myös Hulkkosen käsittelyssä klubiasun, joka perustelee paikkansa mainion originaalin rinnalla. Nämä ovat harvinaisia poikkeuksia remixien valtavassa sontaläjässä.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 3/24.
