Hiljattain minulle tarjottiin mahdollisuutta haastatella isoa bändiä, joka antaa haastatteluja hyvin vähän jos ollenkaan. Siitä johtuen yhtyeen lausunnot saattaisivat hyvin levitä maailmalle jopa suomalaisesta lehdestä. Kyllähän tämä mahdollisuus siis kiinnosti eikä vähiten siksi, että yhtyeen jäsenet soittivat myös yhdessä maailman tunnetuimmista rockbändeistä, joka sattui olemaan myös nuoruuteni suosikki, ja jonka tulevaisuus on jatkuvan spekulaation alla.
Asiasta ei voinut innostua liikaa, sillä nykyään tietää, että tällaisesta tarjouksesta on vielä hyvin pitkä matka haastattelun toteutumiseen.
Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että kiinnostavia artisti- ja bändihaastatteluja on yhä harvemmin?
Pienet artistit ja bändit tarjoavat ilman muuta itseään mielellään haastatteluun. Mutta se harvoin sopii puolestaan mediaan ja sen ansaintalogiikkaan. Vuosi vuodelta on freelancerin kannalta hankalampi perustella pienempiä, kokeellisempia ja obskuureja artisteja juttujen aiheiksi. Tämä johtaa siihen, että haastattelut painottuvat entistä enemmän nimiin, jotka ovat hyvin tunnettuja jo entuudestaan. Olen sitä mieltä, että lukijoita pitää nimenomaan yllättää ja heille pitää tarjota sisältöä kulttuurin monilta eri tasoilta sekä aiheita, joista he eivät tienneet olevansa kiinnostuneita. Sivistystehtävä!
Mutta kaikki ovat hieman entistä varovaisempia. Levy-yhtiöt miettivät riskien- ja julkisuuden hallintaa. Haastattelut ajoitetaan jaksoon, kun artistilla on jokin uusi tuote myytävänä. Usein artisti istuu haluttoman ja vaivaantuneen oloisena levy-yhtiönsä neuvotteluhuoneessa. Joillekin artisteille on täytynyt vuosien varrella sanoa, että jos ei kiinnosta, niin meidän ei ole pakko tehdä tätä haastattelua.
On myös niin, että jos ei ole mitään sanottavaa, silloin on myös ihan okei olla hiljaa.
Artisti voi sosiaalisen median kautta olla turvallisesti yhteydessä oman yleisön kanssa. Samaan aikaan some on myös alusta kohuille. En muista viime ajoilta haastatteluja, joiden aikana haastateltava ei olisi jossain vaiheessa sanonut tai vihjannut, että ei halua sanoa tätä tai puhua tästä aiheesta, koska hänen sanomisistaan saattaisi syntyä kohu.
Kun kaikilla on paremmat mahdollisuudet sanoa kaikkea, harva uskaltaa sanoa yhtään mitään.
Yhtiöiden edustajat myös usein haluavat tunkea itse haastatteluun mukaan vahtimaan ja vaikuttamaan. Erästäkin suomalaista artistia haastatellessa jouduin kieltämään agentin tulon haastattelutilaan. Hän yritti vakuuttaa, että ei olisi kuulemma osallistunut tai puuttunut haastatteluun millään lailla. Totesin, että jos hän ei aio osallistua haastatteluun, niin sitten hänen ei varmaan tosiaan tarvitse sinne siinä tapauksessa tullakaan.
Tietty osa muutoksesta on luontevaa ja tarpeellistakin. Artistien ja bändien ei tarvitse enää olla promoamassa levyjä, koska niillä vain harva ansaitsee mitään. Haastattelujen tarjoaminen liittyy yhä enemmän keikkoihin ja kiertueisiin. Uskon taiteesta puhumiseen ja siitä kirjoittamisen arvoon, mutta löysä lätinä levyn ympärillä on jo kuultu ja nähty.
Toinen äärilaita on haastattelut, jotka levy-yhtiö syöttää medialle human interest -näkökulmalla, koska uskoo sen menevän läpi parhaiten. Tällöin taide on sivuseikka, pääaihe taiteilijan mielenterveys.
Myös itselleni kaikista edellä mainituista syistä kynnys haastatteluiden tekemiseen on noussut. Teen usein paljon mieluummin kritiikkiä ja analyysiä taiteesta kaikessa rauhassa oman työpöydän ääressä.
Miten sen ison bändin haastattelun kävi?
Se olisi tapahtunut sähköpostitse ja kaikki kysymykset olisi pitänyt toimittaa ennakkoon. Aidolle dialogille saati jatkokysymyksille ei olisi ollut mahdollisuutta. Ei olisi voinut edes tietää, vastasiko yhtye kysymyksiin itse. Usean sähköpostiviestin ja odottelun jälkeen piti lopulta päättää, että näihin yhtyeen asettamiin ehtoihin ei voi suostua.
Haastattelun järjestäminen oli lopulta silkkaa ajanhukkaa kaikkien kannalta. Samalla se oli valitettavan kuvaava skenaario siitä, mihin haastattelut ovat menossa. Jos olisin suostunut ehtoihin, se olisi ollut taas uusi polkaisu alaspäin kulttuurijournalismille.
Monikaan median kanssa toimiva ihminen ei ymmärrä sen perusperiaatteita. Ehtojen huonontaminen ja journalistisista periaatteista tinkiminen laskee rimaa kerta kerralta. Jos olisi suostunut, niin seuraavalla kerralla ehdot olisivat saattaneet olla vielä huonommat. En tosin ole varma, miten se olisi enää mahdollista.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 9/24.