Yleensä roska lajitellaan ennen kuin se myydään.
Saippuaoopperat ovat pääsääntöisesti naisille, paitsi silloin kun ne sijoitetaan avaruuteen. Silloin miehetkin voivat katsoa. Todella paskat tv-kanavat lajitellaan sukupuolen mukaan: JIM miehille, Liv naisille. Miestenlehtiä on muutamaa eri sorttia. Siitä ilmeisimmästä ei yleisesti ottaen tehdä sellaisia versioita, joista naisetkin voivat nauttia, ja ainakin Suomessa kosmetiikkaa ja/tai laifstailia käsittelevät tuppaavat olemaan aika lyhytikäisiä. Ne ovatkin oikeastaan miehille suunnattuja naistenlehtiä.
Miehille syötetään luokattoman huonoja kryptofasistisia dekkareita ja kansallisten myyttien pönkittämiseen pyrkiviä kaukopartiokirjoja sopivina juhlapyhinä ja lentokenttien lehtikioskeilla. En tiedä, onko kyseisistä genreistä estrogeenin syövyttämää versiota. Dekkareissa Da Vinci-koodi?
Naisille tarjotaan ruokaostosten viime metreillä harlekiinikirjoja. Ehkä maitolitran painosta häviää vakioprosentti aina, kun salskea kreivi repii auki tilallisen tyttären valkoisen puuvillapaidan nyörit. Makaroonilaatikkoon tulee jokunen rusina lisää. Tai puuroon manteli.
Harlekiineista on onneksi olemassa toinenkin miehinen versio pornolehden uskomattomia, mutta tosia tarinoita tarjoavan kirjepalstan lisäksi. Rock-kirjallisuus tulee usein häkellyttävän lähelle.
Jostain perverssistä syystä aloin Kampin Suomalaisessa selata Laura Jacksonin opusta The Eagles – Flying High. Tylsä bändi, kauhealla vektorigraffalla koristeltu kansi ja heti, kun näin kannen, päässä alkoi soida Heartache Tonight, yksi pop-musiikin historian rasittavimmista renkutuksista.
Kaikesta tästä huolimatta avasin kirjan ja aloin lukea satunnaisesti sivulta 6: His luxuriously thick, dark hair crowned a developed athletic body and from his deep-set blue eyes shone the compelling light of his ubridled personality.
Veti sanattomaksi.
Oletettavasti kirja on kuitenkin suunnattu ensisijaisesti miehille, oli Glenn Frey atleetinvartaloineen tai Don Henley afroineen ja filosofointeineen kuinka kuuma kolli tahansa. Kyseessä on kuitenkin The Eagles, ei Enrique Iglesias. Suomessa tähän sävyyn ei varmasti ole kirjoitettu kuin Dingosta. Olisi kyllä hauska lukea Suomen Laura Jacksonin näkemys esimerkiksi Pate Mustajärvestä…
Omalla tavallaan Mötley Crüen urasta kertova loistava kirja ja juuri suomennettu Slash-kirja ovat harlekiineja. Niissä ei ehkä ole samanlaisia nuoreen salskeaan lääkäriin tai kartanonomistajaan sopivia kuvauksia kuin Eagles-kirjassa, mutta saman asian ajavat loputtomat, samaa kaavaa toistavat backstage-tarinat. Ne ovat lähempänä romanssiromaaneja kuin eksploitaatiota, josta esimerkiksi Lords of Chaos on aika hyvä esimerkki.
Jos minulla olisi tarpeeksi ylimääräistä rahaa, kahlaisin heti läpi Laura Jacksonin teokset Queenistä (Freddie Mercurysta ja Brian Maysta myös erikseen), Neil Diamondista, Kiefer Sutherlandista, Mick Jaggerista, Bonosta, Paul Simonista.
Kotkakokemus oli sen verran kiihottava. Munaskuitani repii palava koura.