Tampere Jazz Happening 2019 -raportin ensimmäinen osa luettavissa täällä.
Lauantai 2.11.
Lauantai starttasi Pakkahuoneella todella räväkästi belgialaisfonisti Manuel Hermian, sellisti Valentin Ceccaldin ja rumpali Sylvain Darrifourcqin kolmiolla, joka kohosi koko festarin kärkipäähän. Energia oli hirmuinen eikä sitä pirstaloitu muodikkaasti, vaan yhtaikaa kurinalaisesti ja vapaasti puhallettiin yhteiseen hiileen, jossa sooloilun, sävellyksen ja äärimmäisen kollektiivisen improvisaation rajaa oli usein hankala tai mahdoton vetää. Sello toi trioon tietysti myös omaa ilmettä, joskin Ceccaldi paljolti nyppi sitä käsin basson tapaan. Menoa voi ilmaisun syvimmässä merkityksessä kuvailla oikeasti moderniksi jazziksi, vaikka toisaalta joku Stooges ei siitä kovin kaukana ajoittain ollut. Hurja bändi!
Portugalilaisrumpali Mario Costan Oxy Patina (nimi tulee viimevuotisesta samannimisestä livelevystä) pyrki käsittääkseni vähän samaan kuin Hermian trio, mutta paljon hillitymmin. Eniten framilla oli ranskalaisen Benoit Delbecqin jazzin ja klassisen välissä ahertanut pianismi ja hauskasti vihellellyt syntikkatyö. Ensi kertaa matkassa oli myös Costan vanha kaveri ja maanmies, kontrabasisti Hugo Carvalhais. Herkkää ja dynaamista meininkiä, joka ajoittain svengasikin hienosti, mutta vähän miedolta se silti itselleni tuntui yllä kerrotun alkuräjäyksen jälkeen.
Mario Costa Oxy Patina (Kuva: Maarit Kytöharju)
Koko juhlan yläpäähän meni myös jo pitkään toiminut monikansallinen Das Kapital, joka on versioinut mm. Hans Eislerin sävellyksiä. Nytkin mentiin lainaeväin, mutta kyllä ne ihan kirkkaasti omiksi muutettiin mainiolla huumorilla ja erinomaisen herkästi toisiaan kuuntelevalla vuoropuhelulla. Biisejä oli mm. hämäriltä filosofeilta. Sinatran Paul Anka -bravuuri My Waykin ja Jacques Brelin Ne me quitte pas (Jos nyt menet pois) käsiteltiin nerokkaasti. Saksalaisen Daniel Erdmannin tenori teki pahaa jälkeä ja tanskalaisen Hasse Poulsenin konserttikitara taituroi monen tyylin synteesinä kuitenkin selkeän jatsillisesti. Viime kädessä show’n tähti oli koko olemuksellaan settiään käsittämättömän hienostuneesti ja hauskasti käsitellyt rumpali Edward Perraud. Ranskalaista voisi hyvin kuvata synteesiksi Charlie Chaplinista ja Keith Moonista jazz-kontekstissa.
Das Kapital (Kuva: Maarit Kytöharju)
Väliajan jälkeen lauteille nousi ranskalaisviulisti Theo Ceccaldi Freaks, jossa basistin tontin hoiti jälleen velipoikansa Valentin sellolla. Kaksi fonistia, sähkökitaristi ja rumpali täydensivät ryhmän. Värikäs bändi oli kiistatta huikean energinen, mutta musiikki ajan hengessä erittäin pirstaleista. Räjähtävä meno vaihtui usein nanosekunnissa herkän lyyriseksi maalailuksi eivätkä eri vaihteet niihinkään jääneet. Vaikuttavaa ja hetkittäin lumoavaa menoa, mutta, kuten tällaisessa pujottelussa hyvin usein käy, lopuksi tuntuu kuin olisi kuunnellut koko ajan samaa joka suuntaan tempoilevaa kappaletta. Tietty ylisuorittaminen varjosti lopputulosta.
Japanilaispianisti Aki Takase julkaisi tänä vuonna 50:nnen albuminsa Thema Priman ja uskoakseni kuulimme lähinnä sen materiaalia Japanicin esittämänä. Moneen suuntaan koukittiin tässäkin. Jazz-historia oli läsnä rouvan ketterässä pianotyössä, jossa vilahti milloin ragtime, milloin Monk, milloin McCoy Tyner. Erdmannin mukanaolo takasi verevästi idearikkaat fonisoolot ja johtajattaren aviomiehen poika DJ Illvibe raapi levyjä yhtäällä kuin perkussioina, toisaalla tunnelman tuojana. Bongasin sälästä ainakin Tom Waitsia. Kiinnostavaa musiikkia, jonka moninaisuus varmaan syvenee jos voi sitä levyltä kuunnella toistuvasti.
Lopuksi kuubalaisparivaljakko, lukuisia levyjä tehnyt pianisti Omar Sosa ja nykyään Sveitsissä asuva laulaja-viulisti Yilian Cañizares veivät luonnonläheisempiin ja ekologisempiin, paljolti Aguas-levyltä poimittuihin tunnelmiin, joita merkittävästi auttoi loistava, monenlaisia vehkeitä käyttänyt perkussionisti Gustavo Ovalles. Homman nimi oli leikkisä vuoropuhelu, joka usein kuulosti melodioiltaan yllättäin lähes pohjoismaiselta. Klassinenkin oli vahvasti läsnä sensuellisti tanssineen viulistin kuvioissa. Stereotyyppisissä Kuuban maisemissa ei todellakaan menty, vaikka monia kappaleita innoittivat sikäläisen santerian (Kuuban voodoo) jumaluudet. Jos Sosa näytti muslimioppineelta valkoisissa kaavuissaan, niin meininki oli ihan muuta. Synnynnäinen showmies ei millään pysynyt pianopallillaan, vaan tanssahteli tämän tästä pilke silmässä Cañizaresin kanssa. Ymmärrän häntä hyvin, niin sykähdyttävä tapaus viulisti oli.
Omar Sosa & Yilian Canizares (Kuva: Maarit Kytöharju)
Sunnuntai 3.11.
Sunnuntain avauksesta ehdin nähdä vain viimeisen kolmanneksen ja se harmitti, koska näkemäni perusteella mentiin kovissa kehissä. Portugalilaistenoristi Rodrigo Amado on koonnut amerikkalaisista jo kaksi albumia tehneen kvartetin, jossa johtajaa sparrasi ja, arvaan, innoitti Juhani Aaltosenkin kanssa intensiivisesti puhaltanut vanhan liiton fonisti-trumpetisti Joe McPhee. Jälkimmäinen oli sekä fyysisesti että soittajana kahdeksankymppisenä väkevässä iskussa, näyttikin kuusikymppiseltä. Chris Corsanon ja Kent Kesslerin energisesti sykkineen rytmisektion ajama bändi soitti jotenkin ajattoman oloista vapaata jazzia, joka runsaine tarttumapintoineen toimii varmasti missä ajassa tahansa. Tekee mieli tutkia nelikon toimintaa levyiltäkin.
Heti perään sukellettiin paljon rockvaikutteisempaan freehen. Kyse oli Henry Cow -veteraani Fred Frithin kalifornialaisella rytmisektiolla liikennöivästä sähköisestä triosta, jossa erikoisvieraana nähtiin oikein maukkaasti puhaltanut portugalilaistrumpetisti Susana Santos Silva. Seitsenkymppinen Fredkin paljasti olemuksellaan, miten nuorena jännittävä musiikki ihmisen pitää. Ryhmällä oli selvästi oma intensiivinen ilmeensä. Frith oli entisensä ja leikki pikkupojan innolla jos jonkinlaisilla kakkuvatkaimilla kitaransa kielillä. Totta puhuen se toiminta jäi äänikuvassa usein aika viitteelliseksi, kun taas ”normaalimmin” plektralla soittaessaan jälki oli aina kiinnostavaa ja kokonaisuudelle merkittävämpää. Varsinkin Silvan kanssa punotut yhteiskuviot puhuttelivat.
Matinean päätti nuori oaklandilainen trumpetisti Ambrose Akinmusire tuoreen neljännen albuminsa Origami Harvestin maisemissa. Isohkon ryhmän koukku tuli nykyaikaisesti maalailevan jazz-bändin, jyrkän klassisesti staccato-pitoista otetta viljelleen jousikvartetin ja rap-runoilija Kokayin yhdistelmästä. Olisin kernaasti kuunnellut liiderin harkitun mietteliästä trumpetismiä enemmänkin, mutta usein hän mieluummin väänteli pienestä syntikasta oheishälyjä. Yhtä usein jouset ottivat haltuun koko tilan enkä rehellisesti sanoen aina pystynyt näkemään näiden kahden yhteyttä. Kokayi puolestaan vetosi kovasti nykytodellisuutta kiihkeällä tositarkoituksella kartoittavilla vuodatuksillaan, joista ikävä kyllä sai instrumenttien alta selvän vain hetkittäin. Ison miehen olemus ja jakelu oli joka tapauksessa vangitsevaa. Todellisuuden valottaminen ilman romantisointia tehoaa aina. Merkitys välittyi, vaikkei koko sisältöä kuullutkaan.
Teksti: Jussi Niemi
Tampere Jazz Happening 2019 -raportin ensimmäinen osa luettavissa täällä.
