"I said let’s all meet up in the year 2000.
Won’t it be strange when we’re all fully grown."
Nostalgia on ihana asia. Sen tuttuun ja turvalliseen pehmeyteen on lohdullista kääriytyä myös musiikin muodossa. Sykähdyttävimmät keikkaelämykset ovat usein juuri niitä, joiden aikana yleisö ja artisti virittävät mielensä samalle aaltopituudelle ja elävät ja hengittävät yhteisiä ajatuksia. Kyse ei ole silloin pelkästä musiikista, vaan menneen uudelleen elämistä. Palaamista hetkeksi aikaa jo kadonneeseen nuoruuteen.
Samaan taikaan luottaa myös keikkalavoille paluuta tekevä 1990-luvun brittipopsuuruus Pulp. Yhtye kapusi lempeässä kesäyössä Ruisrockin Niittylavalle päivän viimeisenä esiintyjänä. Kaikille oli alusta lähtien selvää, että kyse on puhtaasti menneiden muistelussa.
Nostalgiahakuisuudessa ei sinällään ole mitään pahaa, mutta se vaatii paljon nimenomaan yleisöltä. Jos lavalla paukuttavan yhtyeen kappaleet – olivat ne miten hienoja tahansa – eivät ole syöpyneet katsojien lihasmuistiin, ei kollektiivista hurmosta voida saavuttaa.
Tässä Pulp kohtaa suurimman haasteensa. Siltä ei löydy "isoveljiensä" Oasiksen ja Blurin kaltaista hittiarsenaalia ja idioottivarmoja kansankiihottajia, joilla liikutella massoja. Disco 2000 ja Common People, yhtyeen ainoat jättihitit, tekevät kyllä tehtävänsä. Kulahtanutta ja hieman häiriintynyttä karismaa tihkuva partasuinen Jarvis Cocker saa paikallaan nököttävän festivaalikansan perät vatkaamaan laulaessaan kaikille tuttua tarinaa saavuttamattomasta nuoruuden ihastuksesta nytkyttävän diskokompin tahdissa.
"Oh Deborah, do you recall?"
Valitettavasti samaa intensiteettiä ei myöhemmin enää saavuteta. Pulp soittaa loppukeikan herrasmiesmäisellä varmuudella, ehkä hieman tylsästi, eikä täydellistä aikahyppyä yhdeksänkymmentäluvun puoliväliin onnistuta tekemään uudestaan.
Teksti: Ville Hartikainen
Kuvat: Marko Säynekoski