Kun Helmetin toinen tuleminen käynnistyi vuonna 2004 kuuden vuoden sapatin jälkeen, kerkesi sen rivissä soittaa useampikin muusikko, ennen kuin kokoonpano vakiintui vuonna 2010 nykyiseksi. Vaikka 1990-luvulla Helmetin löytäneet fanit ovat toivoneet kiihkeästi yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon paluuta, on hyvä muistaa, että yhtyeen nykyinen kokoonpano on tosiasiassa sen pitkäkestoisin. Vanhalla kokemus näkyi rentoutena ja varmaotteisuutena.
On toki perusteltua väittää, että yhtyeen nykyinen kokoonpano pitkälti toistaa sitä tyyliä, jonka alkuperäinen kokoonpano aikanaan loi. Mutta Helmet on aina ollut Page Hamiltonin luomus, vaikka etenkin rumpali John Stanierin soittotyyli oli keskeisessä asemassa Helmetin soundin muotoutumisessa. Kun Helmet jyräsi vanhempia kappaleitaan Vanhalla, ei voinut nälttyä ajatuselta, että nykyinen rumpali Kyle Stevenson toistaa pitkälti Stanierin rytmikäsitystä ja komppeja.
Yhtyeen uusin levy Left ja meneillään oleva Look Left -kiertue kertovat jo nimillään, että Helmet asemoituu tämän päivän (Yhdysvaltojen) kulttuurisodassa vasemmalle. Ja pitkälti kotimaansa ongelmia Hamilton ruotii uuden levyn sanoituksissa. Leftin kantaaottavuus on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se saa musiikin tuntumaan tärkeältä ja ajankohtaiselta, mutta toisaalta kun politikkaa tulvii naamallemme joka paikassa, voisiko musiikki olla keino päästä hetkeksi ulottumattomiin arjen ongelmista?
Mutta ei yhtye sanomaansa sen kummemmin korostanut, paitsi Hamiltonin setin loppupuolella esittämästä lyhyessä ja humoristisessa spiikissä, jossa hän innostui jopa imitoimaan ”ällöttäviä amerikkalaisia”, jotka olivat vallanneet heidän hotellinsa Helsingissä, paikassa, jossa hän vähiten kuvitteli törmäävänsä amerikkalaisiin turisteihin. Vanhan ylioppilastalon lavalla ei ollut banderolleja eikä videoscreeniä viestin välittämiseen. Ja vihaisen politikoinnin sijaan Hamilton ja yhtye vaikutti silmin nähden hyväntuuliselta.
Helmetin musiikissa on paljon angstia, mutta se on luonteeltaan toisenlaista kuin esimerkiksi grunge-bändeillä, joilla angsti henkilöityy yleensä jollain tapaa emotionaalisesti rikki olevaan solistiin. Helmetin angsti on ulkoistettu yhteiskunnallisiin sfääreihin, eikä Hamilton paljasta biiseissään itsestään kovinkaan paljoa.
Kun tutkin ennen keikkaa yhtyeen edellisten keikkojen biisilistoja, näytti siltä, että yhtye on soittanut kappaleita kaikilta levyiltään, ja että se tykkää vaihdella kappaleita ja kappalejärjestystä illasta toiseen. Kyse lienee siitä, että näin se pitää homman itselleen jännittävänä, mutta samalla se vaatii muusikoilta valtavan repertoaarin hallitsemista. Yhtyeen varhaisemman tuotannon legendaarisesta asemasta huolimatta tämän syksyn keikkaseteissä on ollut huomattavan paljon biisejä yhtyeen 2000-luvun monesti parjatusta tuotannosta, mutta toisaalta miksipä ei olisi, kun juuri tämä materiaali on nykyisen kokoonpanon sovittamaa ja levyttämää?
Keikan alkuun yhtye tykitteli kolme kappaletta yhtyeen mestariteokselta Meantimelta (1992). Role Model, Ironhead ja Give It iskivät kuvainnollisesti mutta myös fyysisesti palleaan eturivissä, jossa keikkaa seurasin. Basistin “rantasauna”-mallisesta Ampeg-vahvistimesta tuleva äänenpaine sai lahkeet lepattamaan ja tuntui selkärangassa asti.
Biisikolmikon jälkeen yhtye siirtyi uuden levyn ensisinglen Holidayn kimppuun, joka livetilanteessa istui saumattomasti vanhemman materiaalin perään. Uudelta levyltä yhtye esitti sen lisäksi ainoastaan NYC Tough Guyn, mistä heräsi epäilys, pitääkö yhtye itsekään uutta levyä suuressa arvossa. Seuraavana tulleet Seeing Eye Dog -levyn (2010) paras biisi So Long sekä Monochrome-albumilta (2006) ainoana kuultu On Your Way pohjautuvat rytmisesti kolmimuunteiseen “humpparytmiin”, mikä viitteellisellä tavalla muistutti niistä jazz-vaikutteista, joita Page Hamilton mielellään viljelee yhtyeen musiikissa. Betty-levyn (1994) lyhyttä jazzkipaletta Beautiful Lovea varten Hamilton oli roudannut mukanaan myös jazzkitaran, mutta kappale tuntui rankan mättämisen seassa irralliselta aika turhaltakin kuriositeetilta niin kuin se tuntuu levylläkin.
Yhtye soitti kappaleet putkeen potpurimaisesti hengästyttävällä tahdilla. Heti kun edellinen loppui, löi rumpali jo seuraavan alkutahdit, eikä välispiikkejä kuultu ensimmäisen kolmen vartin aikana ollenkaan. Kun Hamilton lopulta avasi suunsa, toi se keikkatilanteeseen inhimillisen ja vuorovaikutuksellisen ulottuvuuden, juuri kun tilanne oli vaarassa muuttua liiankin etäiseksi.
Rytmikitaristi Beeman soitti koko setin mustalla Gibson Les Paulilla, eikä hän käyttänyt ollenkaan pedaaleita. Tinkimätön valinta takasi sen, ettei homma mennyt missään vaiheessa kenkiintuijotteluksi. Yksinkertaisen setupin vuoksi Beeman saattoi kohdistaa kaiken energian soittamiseen ja melko hillittyyn poseeraukseen. Yhtyeen Hamiltonia selvästi nuorempi rytmiryhmä soitti yhteen todella tiukasti mutta myös yllättävän dynaamisesti.
Hamilton on esiintyjänä antistara, joka ei korosta paljon itseään eikä paistattele valokeilassa. Keikalla hän oli sijoittunut lavan toiseen reunaan, ja basisti Dave Casen paikkana oli riehua lavan keskellä. Puhumisen sijaan Hamilton toi itseään esille mieluummin myrskyävissä, atonaalisiksi äänivyöryiksi kasvavissa kitarasooloissaan, joita hän tarjoili sangen paljon ja soittamisesta nähtävästi nauttien. Soolojen ajaksi Hamilton olisi tosin voinut polkaista jonkinlaisen volumeboosterin päälle, sillä kitarasoolot kuuluivat äänikuvassa ainakin lavan toiseen reunaan lähinnä muuttuneena tekstuurina.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei Helmetillä ole kovin montaa eri formulaa tai tunnelmaa biiseissään. Eikä yhtye varsinaisesti yllättänyt otteillaan Vanhalla. Kaikki ne elementit, joita bändi yhä soveltaa musiikissaan, se on keksinyt jo 1990-luvulla, vaikkakin sen 2000-luvun tuotanto onkin ollut kertosäkeineen melodisempaa.
Mutta kun yhtyeen moniaineksinen tyyli oli jo viimeistään Meantimella valmis, omaperäinen ja helposti tunnistettava, ja samalla musiikkilehdistössä luotiin narratiivia siitä, että Helmet oli edelläkävijä, joka loi varhaisilla klassikkolevyillään raamit nu-metalille, tuli Helmet-soundista niin ikoninen, että kaikki myönnytykset esimerkiksi melodisemman rockin suuntaan on fanien keskuudessa nähty yleensä arveluttavina. Page Hamiltonin täytyy olla varsin tietoinen siitä, että Helmetin täytyy olla tietynlainen – tai sen täytyy ainakin olla tekemättä tiettyjä asioita – ollakseen vanhojen fanien silmissä uskottava.
Johtuiko sitten edellisestä ajatuskelasta, vai mistä, että Meantime– ja etenkin Betty-albumin kappaleet kuulostivat Vanhallakin parhailta. Varsinainen setin päättänyt Wilma’s Rainbow ja ensimmäisenä encorena kuultu Milquetoast muistuttivat siitä, kuinka oivaltavasti yhtye yhdisteli varhaisilla levyillään hiphopista lainattuja rytmejä ankaraan metalliriffittelyyn, ja kuinka se hyödynsi kappaleissaan kekseliäästi half- ja double time -tempoja, polyrytmikkaa ja muita rytmisiä kikkoja. Tämä metakka on tanssittavaa musaa! Vaikka kunnon moshpitiä ei konsertissa muodostunutkaan, hytkyi ja hyppi lavan edustaan pakkautunut porukka villisti mukana. Viimeisenä kappaleena In the Meantime tyhjensi pajatson lopullisesti.
Teksti: Sami Nissinen