Matti Inkisen, todellisen suomalaisen popeksentrikon, johtama SIG-yhtye hajosi uransa huipulla: Purppura-albumi (1985) sisältää paitsi bändin kalutuimman hitin Hyvää syntymäpäivää, myös sen ehkä kaikkein parhaat biisit, joita minulle ovat Leijailen ja tämä nimikappale. Suomalaisen kasarin syvässä ytimessä Inkisen visiolle alkoi vihdoin olla kysyntää, mutta ehkä oli tyypillistä hänen taiteilijanluonteelleen, että uusien menestyslevyjen sijaan seurasikin kymmenen vuoden tauko.
Tuolle luonteelle oli muutenkin ominaista syvä ristiriitaisuus, joka tiivistyy siihen, miten usein SIGin biisit ovat sekä hyvin romanttisia että jotenkin äärimmäisen kylmiä, jopa vittumaisia. Ne eivät kuulosta minusta laskelmoidulta yritykseltä kuorruttaa jotain kyynistä tunnehattaralla, vaan pikemminkin siltä, että Inkisessä todella oli nämä molemmat puolet ja ne taistelivat toisiaan vastaan jopa saman laulun sisällä: kirkasotsainen romantikko ja elämään pettynyt pessimisti.
Tämä kuvastuu ehkä kaikkein parhaiten eeppisestä Purppura-biisistä. Itse asiassa mainittu ristiriita on rakennettu sen tekstiin sisään. Tarinan sijaan meille tarjotaan pari tuokiokuvaa kesäisestä aamuyöstä suomalaisella maaseudulla, joka on tietysti ihanan romanttinen maisema.
Paitsi että: ”Niityn tuoksua / yölinnun laulua / ja ojassa on auto katollaan.”
Inkisen ei tarvitse tarjoilla kuulijalle moniakaan yksityiskohtia, jotta tämä pystyy hahmottamaan tilanteen taustan. Jossain lähistöllä on tanssilava, siellä on vietetty klassista toiveiden kesäyötä, epäilemättä humaltuen, epäilemättä rakkaudesta tai ainakin seksistä haaveillen. Eikä niistä haaveista ole koitunut mitään muuta kuin laskuhumala.
Ei tekstin kummallekaan henkilölle, soratien laitaa yksin kulkevalle nuorukaiselle eikä ”nuhruiselle neidille”, joka on illan tuokseessa hävittänyt toisen punaisen tanssikengän. Muutakin on kai kadonnut, ehkä illuusioita, illan kavaljeeri nyt ainakin. Tyttö purkaa turhautumistaan heittämällä kiven ladon seinukseen.
Hukkuneen kengän taas näkee nuorukainen, mutta ei nähtävästi omilta murheiltaan ajattele siitä sen kummempaa. Se jää peittymään maantien tomuun, harmaantumaan niin kuin maailmakin auringonnousun jälkeen. ”Purppuraa, katoavaa.”
Musiikillisesti biisi on voimannäyte mahtinsa tunnossa olleelta bändiltä. Introssa Inkisen herkkää laulua tukee vain utuinen syntikkaseinä, mutta jo ensimmäisessä kertosäkeessä äidytään täyteen kasarirock-paatokseen, ja viiden ja puolen minuutin mittaan teos saa vain lisää tasoja. Säkeistöjen taustalle rakentuu synteettinen ja sähköinen kuulokuva, joka tuntuu sisältävän kaikki kesäaamun luonnonäänet ja eksyneiden vaeltajien vaikeat tunteet. Mutta kertosäkeessä Inkinen antaa palaa ja esittää pessimistisen loppulausuntonsa: ”Helpompaa kuin unohtaa on katkeruuttaan kantaa.”
Purppuran sanoma ei silti tyhjene tähän. Se pitää sisällään kaiken: luonnon kauneuden ja ihmisen kädenjäljen rumuuden. Kauniita ovat myös toisiimme kohdistamamme toiveet, ja rumaa jälki, kun niiltä putoaa pohja. Syvästi pessimistinen on Inkisen näkemys ihmisistä yksinäisyyteen tuomittuina yksikköinä, erillään vaeltajina, mutta sehän on vain tämän yhden biisin väite.
Olisivatko tekstin nuorukainen ja neiti voineet kohdata toisensa onnellisemmissa merkeissä? Vai juuri tämä jätkäkö se tyttönsä hylännyt kavaljeeri onkin? Turhaa spekulaatiota, sillä laulun hahmot ovat esimerkkitapauksia, joiden tunteet leimahtelevat laulussa vain kohdittain. Kivi osuu ladon seinukseen, tupakka tumpataan sillalta jokeen.
Vuonna 1985 levytettyä biisiä on mahdotonta olla kuulematta kertomuksena myös tanssilavaromantiikan kuolemasta. Ja sen Suomi-filmi-maaseudun, jolla ei ollut autoja ojassa katollaan ja jolla poikien ja tyttöjen kohtaamiset päättyivät heinälatoon eivätkä tylppään katkeruuteen.
Lopulta ei taida olla ihme, ettei Matti Inkisestä tullut koko kansan rakastettua tähteä. Elämän vittumaista monimutkaisuutta artikuloivista ihmisistä harvemmin tulee.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/23.