Musiikin kuuntelun nykyinen moniformaattiaika tarjoaa oivan mahdollisuuden vanhojen ”legendakatalogien” aktivoimiseen. Jazzin saralla historiallista ja turhan hankalasti saatavilla olevaa materiaalia on mielin määrin, ja ainakin tämä kuuntelija tervehtii innolla esimerkiksi Universalin aktiivisuutta Blue Note -katalogin aktivoimisessa uusiin painoksiin.
Kevään aikana hyviä uutisia on kuulunut myös ECM:n suunnalta. Ikoninen müncheniläislevymerkki julkisti vastikään uuden Luminessence-sarjansa, jonka puitteissa kuullaan klassikoita pieteetillä toteutettuina vinyyliuudelleenjulkaisuina. Ainakin parin ensimmäisen levyn perusteella voi päätellä levyjen olevan korkeahkon hintansa väärtejä.
Ensimmäisinä Luminessence-julkaisuina kuultavaksi saatiin trumpetisti Kenny Wheelerin Gnu High (1976) ja lyömäsoitintaiteilija Nana Vasconcelosin Saudades (1979), joista kumpikin on saanut uudeksi asukseen komeat gatefold-kannet ja uudet liner notesit. Levyt on painettu hifistejä miellyttäen 180-grammaiselle vinyylille. Soundit ovat todellakin kohdillaan, mutta saman asian olisi ympäristöystävällisemmin ajanut myös 40 grammaa kevyempi vinyylilevy. Hifi-vinyylien ylipainosta voi tosin levymerkkejä enemmän oikeastaan syyttää audiofiili-markkinoita, jotka ohjaavat kertomaan laadusta painon kautta. Mutta kenellä olisi uskallusta puuttua asiaan?
Laajempi markkinapohdiskeluni katkeaa kun tipautan neulan uraan, laitan Gnu High’n soimaan ja avaan levyn vienosti saumastaan rasahtavat kannet. On kiehtovaa lukea tuottaja Steve Laken asiantuntevia kansiteksejä, jotka miellyttävän mattakantisen gatefold-esillepanon yhteydessä tekevät Luminessence-represseistä oikeastaan parempia kuin alkuperäiset vinyylijulkaisut.
”Kenny Wheeler oli kuuluisa ujoudestaan ja siitä, että hän vähätteli omia saavutuksiaan”, kirjoittaa Lake. ”Muusikkokollegat rakastivat hänen vähäeleistä persoonallisuuttaan, mutta samalla hän kamppaili aina esiintymisjännityksen kanssa ja epäili alati kykyjään. Onkin ymmärrettävää, että hän debytoi sooloartistina vasta 45-vuotiaana, ollessaan uudeksi tulokasnimeksi jo poikkeuksellisen kokenut muusikko.”
Kiehtovaa sisäpiiritietoa! Lisäarvon tuominen uudelleenjulkaisuihin on erinomainen ajatus, sillä ECM:n tapauksessa originaalit ovat usein melko saavutettavan hintaisia – seikka, jonka voi kaiken rare-hypen keskellä ottaa ihan puhtaasti kohteliaisuutena. On hyvä, että musiikki ei lukittaudu kalliiden taide-esineiden vangiksi.
ECM:n alkuvuosien huippujulkaisuita on yleensä painettu riittävässä määrin alun perin, ja sittemmin tasaisesti myös uudempina painoksina, joten uusi sarja asettuu jatkumolle tarinaa täydentävänä jatko-osana. Jatkossa luvassa on ainakin sarjalle nimensä antanut Keith Jarrettin ja Jan Garbarekin Luminessence (1975), Jarrettin Bremen–Lausanne-soolopiano-boxi (1973), Garbarekin Afric Pepperbird (1970), Zakir Hussainin Making Music (1987), Gary Burtonin The New Quartet (1973), ja Don Cherryn, Dewey Redmanin, Charlie Hadenin sekä Ed Blackwellin muodostaman Old And New Dreams -superbändin nimetön albumi (1979). Jan Garbarekin Madar (1994) puolestaan ei ole ollut alun perin ollenkaan saatavilla vinyylimuodossa. Sikäli Luminessence-sarjalla voi nähdä olennaisesti koko ECM:n julkaisukatalogia laajentavan merkityksen.
Toivottavasti tällaisia ensijulkaisuita olisi tulossa lisääkin. Jos toivoa saa, ottaisin mielelläni Ricardo Villalobosin ja Max Loderbauerin kahden cd:n pakettina julkaistun Re:ECM-remixprojektin (2011) mässynä 4LP-kokonaisuutena. Olin paikalla levyn julkaisukeikalla Berliinin Berghainissa ja tiedustelin jakelijan edustajalta, onko luvassa vinyyliä. Silloin vastaus oli ei, ”sillä Manfred Eicher on niin tarkka soundeistaan, kuten on myös levyn tuottajakaksikko, että prosessi olisi varmaankin turhan vaikea.”
No, ehkä uuden vinyyliaikakauden eteneminen buumista vallitsevaksi asiantilaksi on tuonut tähänkin hommaan rentoutta – onhan ECM aktivoitunut jo muutenkin vinyylijulkaisijana sitten oheisen keskustelun. Ainakin kyseinen julkaisu saattaisi laajentaa Luminessence-sarjan kuulijakuntaa mainiolla tavalla. Ja kuulijansa ECM-katalogi todellakin ansaitsee.
Vapaan jazzin ja klasarin risteymäkohdassa ei ole toista historiallisesti yhtä merkittävää julkaisijaa. ECM:n Luminessence-sarja on jo alkumetreillään jälleen oiva osoitus siitä, että hyvä musiikki on ikuista ja ansaitsee tulla jatkuvasti uudelleen kohdatuksi.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/23.
