Mikael Stanne puhkuu intoa istuessaan ystäviensä omistaman, hyvinkin Rush-teemaisen 2112-ravintolan pöydässä. Kädessä on samaisten ystävien omistaman panimon olut. Hän intoilee tuoreimmista albumeistaan ja kiertueistaan kuin teini. Melodeath-veteraani epäilee olevansa niin innokas siksi, että eli Göteborgissa turvallisen, tavallisen ja jopa tylsän lapsuuden. Nuorena hän muistelee olleensa kiinnostunut niin monista asioista, ettei voinut kuvitellakaan uraputkea vaikkapa virastossa tai tehtaassa.
Synnyit vuonna 1974. Seurannut 1980-luku ei ollut hullumpaa aikaa olla musiikinnälkäinen poikanen. Miten musiikkimakusi kehittyi lapsesta teiniksi?
– Olin vasta pikkulapsi, kun tongin Abban, Bonnie Tylerin ja Tom Jonesin levyjä vanhempieni levyhyllystä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että minua kiehtoivat enemmän Rod Stewartin kaltaiset raspikkaammat laulajat.
– Kymmenvuotiaana pihistin isäni vinyylisoitin-radiokombon ja olin heti koukussa uuteen musiikkiin. Duran Duran-, Kraftwerk- ja Depeche Mode -julisteet peittivät pian huoneeni seiniä, ja luulin hetken, ettei parempaa voisi olla. 80-luvun puolivälissä löysin MTV:n. Huomasin pitäväni The Curen ja The Sisters of Mercyn melankoliasta, tummemmasta musiikista. Ahmin goottirockia, ja pian olin sitä mieltä, että radiomusiikki oli aika tylsää.
– Musiikkimakuni laajentamisessa auttoi Briteissä asuva serkkuni. Hän toi minulle levyjä, joita ei vielä saanut Ruotsista. Olipa kyse Run D.M.C:stä tai vaikka Nirvanasta, kuulin monia juttuja paljon ennen kavereitani.
Goottirockista ei ollut montaa askelta metalliin, jonka parissa olet työskennellyt vuosikymmeniä. Mitä kautta raskas musiikki tuli elämääsi?
– Kaverini isä soitti rock- ja metallibändeissä ja hänellä oli valtava levykokoelma. Kaivelimme sieltä Van Halenin, Led Zeppelinin ja muiden levyjä. Pian olimmekin jo perustamassa leikkibändejä.
– Sitten näin levykaupassa Iron Maidenin Powerslave-albumin [1985] kannen ja olin hetkessä pakkomielteen kourissa. Minun oli PAKKO saada se levy. En voinut elää ilman sitä. Kaikki koulussa kuuntelivat Maidenia. Joulu saapui ja vanhempani ostivat minulle KASETIN. Olin valtavan pettynyt, kun siinä ei ollut niitä suuria mahtavia kansitaiteita.
– Onneni teini-iän porteilla oli, että samalla kadulla täällä Göteborgissa asui paljon samanhenkisiä kavereita. He perustivat In Flamesin ja At the Gatesin samoihin aikoihin, kun minä ja Niklas [Sundin] kasasimme Dark Tranquillityn. Meitä yhdistivät nuoruuden into, nuorisotalot ja halu ahmia rankempaa musiikkia.
Mitkä raskaammat metallibändit saivat sinut varmistumaan siitä, että juuri tätä haluat itsekin tehdä? Vaikuttivatko metallin underground, tapetrading ja fanzinet paljon asiaan?
– Kaverini isoveli oli metallissa aina askeleen edellä. Joskus hän aukoi meille päätään, että lopettakaa nössömusiikin kuuntelu ja kokeilkaa Kreatorin Flag of Hate -ep:tä ja Pleasure to Kill -albumia [1986]. Tajuntani räjähti. Mille Petrozzan laulut, kiilaavat rummut ja hullut riffit sekoittivat pääni. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Kreator tuli Ruotsiin vuonna 1988 ja näin heidät keikalla, tiesin, että tuota minä tulen tekemään.
– At the Gatesin Tomas Lindberg asui vähän kauempana ja hengailin paljon hänen kanssaan. Tompalla oli oma fanzine ja hän sai demoja haltuun jo ennen kuin kukaan tiesi vaikkapa black metalista. Löysin Darkthronen demot ja ensimmäisen levyn sekä kaverini isän kautta Rushin. Jos mietit mainittuja bändejä tarkemmin, niin musiikillisessa dna:ssani todellakin on Iron Maidenia, Kreatoria, varhaista death- ja black metalia sekä kahmakaupalla Rushia.
Harrastit nuorena piirtämistä, mutta harrastus hiipui, koska koit Niklas Sundinin olevan hommassa paljon lahjakkaampi. Tapahtuiko sama myös kitaran suhteen ennen kuin aloit laulajaksi?
– En osannut sanoittaa tätä silloin, mutta Niklas oli aina paljon kurinalaisempi ja keskittyneempi kuin minä. Piirtäminen ja soittaminen sopivat hänelle paremmin, kun taas itse nautin ihan erilaisista energioista.
– Niklas tähtäsi aina täydellisyyteen. Minä taas intoilin ja koin asioita. Laulaminen ei ollut minulle alkuun lainkaan luonteva ajatus, mutta kun ymmärsin, että laulajana voin luoda tekstejä, olla eräänlainen tunnelmanluoja, ja säntäillä esiintyjänä kirjaimellisesti paikasta toiseen, tajusin että se sopii minulle täydellisesti.
Olit Dark Tranquillityn debyytillä Skydancerillä (1993) vielä bändin kitaristi, ja myöhemmin In Flamesistä tunnettu Anders Fridén hoiti levyn laulut. Sinä puolestasi äänitit lauluraidat In Flamesin debyyttialbumille Lunar Strainille (1994). Mistä tässä Göteborg-bändien jäsenkarusellissa oli kyse?
– Olimme niin innoissamme Dark Tranquillitystä, että teimme bändin perustettuamme vain kourallisen keikkoja, kunnes olimmekin jo säveltämässä kokonaista albumia. Ja nuoria ja ehdottomia miehiä kun olimme, halusimme eri asioita. Me neljä muuta tahdoimme tehdä Skydancerin tyylistä musiikkia, kun taas Anders halusi viedä ilmaisua hyvin erilaiseen suuntaan. Siinä kohtaa oli todettava, että homma ei toimi, eikä asiaan liittynyt sen kummempaa draamaa.
– Jesper Strömblad oli soittanut Ceremonial Oathissa, mutta halusi tehdä vielä melodisempaa metallia. Teimme In Flamesin demon, he saivat levytyssopimuksen ja Jesper, joka soitti tuolloin rumpuja, pyysi minua tekemään levynkin. Epäröin ensin, koska teimme jo Dark Tranquillityn The Gallery -albumia [1995]. En olisi halunnut, että lauludebyyttini tapahtuu muualla, mutta Jesper ylipuhui minut bändin projektiluontoisuudella ja… kaljalla.
Viisi ensimmäistä Dark Tranquillity -albumia poikkeavat kaikki toisistaan. Mikä sai bändin muovaamaan ilmaisuaan niin nopealla tahdilla, vaikka useampi levyllinen varhaista soundianne olisi varmasti kelvannut kuulijoille?
– Suoraan sanoen siihen taisi vaikuttaa aika paljon se, miten kovasti göteborgilaisia bändejä yritettiin leimata. Kun DT, In Flames ja At the Gates julkaisivat ensimmäisiä levyjään, metallitoimittajat alkoivat kutsua sitä kaikkea Göteborg-soundiksi. Olin aivan äimänä, että mehän kuulostamme ihan erilaisilta. Määritelmät menivät nuorilla miehillä sen verran ihon alle, että taisimme yrittää kuulostaa vieläkin enemmän erilaisilta.
Vuosituhannen taitteessa Dark Tranquillity löi läpi ja pääsitte maailmalle. Aloit myös laulaa puhtaasti. Miksi?
– Halusin aina kovasti laulaa ja esiintyä, mutta aluksi olin todella hermostunut ja jännittynyt. Kesti vuosia, ennen kuin pystyin heittäytymään enkä yliajatellut ihan kaikkea.
– Hauskaa kyllä suurin esikuvani oli Tompa [Lindberg]. Hän osoitti minulle jo nuorena, että tällaista musiikkia voi huutaa isolla tunteella ja monipuolisesti. Se oli merkittävää, koska en lämmennyt ajatukselle, että vain örisisin kaiken samalla brutaalilla tavalla. Tyyli, jolla kirjoitin sanoja, vaati rinnalleen monipuolisuutta.
Kirjoittamasi tekstit eivät edusta ihan sitä tavallisinta death metal -kuvastoa. Juuri sanoissa vaikuttaa elävän kaikkein eniten innostuksesi progressiivisempaa musiikkia ja erityisesti Rushia kohtaan.
– Ehdottomasti! Neil Peart [Rushin rumpali ja sanoittaja] osoitti minulle jo ollessani parikymppinen, että kirjoittamalla pieniä henkilökohtaisia huomioita maailmasta voi ehkä saada jonkun muunkin ajattelemaan samoja asioita.
– Panostan lyriikoihin paljon. En halua saarnata vaan ennemminkin luoda tilanteita ja tunnelmia, jotka sopivat kulloiseenkin musiikkiin. Haluan kirjoittaa tekstejä, joita on kiinnostavaa lukea. Vähän kuten Peartinkin sanoja.
Missä vaiheessa sinulle alkoi valjeta, että voitte tehdä Dark Tranquillitystä elantonne ja elämäntapanne?
– Alku oli todella hidas ja kukin meistä kävi rundien välissä töissä, mutta tähtäsimme vakituiseen rundaamiseen siitä asti, kun pääsimme Eurooppaan Six Feet Underin lämmittelijänä 1995. Seuraavana vuonna kiersimme Cannibal Corpsen kanssa ja yllätyimme täysin, kun ihmiset oikeasti ostivat levyjämme ja paitojamme. Emme olleetkaan vain se pakollinen ärsyttävä lämppäribändi todellisten tekijäukkojen jaloissa. Keikoillamme alkoi kiertää ihan oikeita faneja, jotka seurasivat meitä maasta toiseen.
– Taisimme vakuuttaa ihmiset ennen kaikkea sillä, että suurin osa meistä nautti jopa askeettisesta pakukiertue-elämästä. Kesti kuitenkin 2000-luvun alkupuolelle, ennen kuin tämä kaikki alkoi kunnolla kannattaa.
Olet kertonut, ettei Dark Tranquillity julkaise mitään, mihin kaikki jäsenet eivät ole tyytyväisiä. Onko tämä johtanut koskaan liian pitkälle vietyihin kompromisseihin?
– Aika usein olemme onnistuneet olemaan toinen toisemme tuottajia, ja sitä olen tarkoittanut kompromissilla: me kaikki tiedämme, miltä Dark Tranquillityn tulee kuulostaa, ja jos emme ole tyytyväisiä, vaadimme enemmän.
– Joissain kohdin olemme repineet soundiamme liikaakin eri suuntiin. Riippuu keneltä kysytään, mikä albumi on tuntunut siltä. Minulle se on Haven [2000]. Kaikilla oli eri idea, millaista levyä olimme tekemässä. Yritimme jatkaa Projectorin [1999] gootahtavalla linjalla, mutta ajauduimme siihen, ettei oikein kukaan meistä pitänyt levystä.
– Haven on ihan hyvä levy, muttei oikein täysin Dark Tranquillityä. Kappaleet eivät toimineet keikoilla. Ne olivat liian hitaita ja niissä oli liikaa koskettimia. Kun lopulta äänitimme levyä, lähdimme muuttelemaan kokeilemiamme kappaleita ja sovitimme ne uudelleen. Luulenpa, että meidän olisi vain pitänyt mennä levyn alkuperäisellä soundilla.
Jos mietit koko laajaa tuotantoanne, mistä olet erityisen ylpeä?
– Ehdottomasti siitä, että kun julkaisemme albumin ja lähdemme kiertueelle, meillä on tapana soittaa paljon uusia kappaleita, mutten kuule käytännössä koskaan kenenkään valittavan asiasta.
– Meille ei ole käynyt niin, että kolme, neljä tai vaikka viisi ensimmäistä albumiamme olisivat ne kaikkien suosikit. Sitten soittaisimme keikoilla väkipakolla pari uutta kappaletta, vaikka kaikki haluaisivat kuulla vain niitä vanhoja. On hienoa huomata, että olemme kyenneet tekemään vuosikymmenten ajan kiinnostavaa metallia.
Millaista on syöksyä keikan alussa yleisön eteen, vaihtaa yläfemmoja eturiviläisten kanssa, huutaa faneille lähestulkoon nenät vastakkain kirjoittamiasi sanoja ja saada heiltä vilpitöntä vastakaikua?
– En liioittele yhtään, jos sanon, että se on yksi parhaista asioista, mitä tiedän. Jäin siihen adrenaliiniryöppyyn koukkuun taatusti jo vuosikymmeniä sitten. Se on kuin huumetta.
– Saattaa olla, että olen täysin koukussa myös tähän hektiseen elämäntapaan. Keikkoihin, siihen että koko ajan tapahtuu jotain, fanien tapaamiseen ja kaupunkien kiertelemiseen… Tai sitten voi olla, että tälle on olemassa jokin lääketieteellinen termi, add, adhd tai vastaava, mutten mieti asiaa liiemmin.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana jäsen toisensa jälkeen on jättäytynyt pois Dark Tranquillityn kokoonpanosta. Myös kitaristi, kansitaiteilija ja hyvä ystäväsi Niklas Sundin jätti yhtyeen vuonna 2016. Oletko koskaan alkanut epäillä olevasi outo tyyppi, kun jaksat yhä tätä elämää?
– Niklas oli aina hyvin avoin sen suhteen, että kiertäminen oli hänelle osin pakollinen paha. Nuorempana hän viihtyi tien päällä ihan hyvin, kunnes myönsi lopulta, ettei se elämäntapa ole enää häntä varten.
– Entä minä? Olen tehnyt tätä kolme viidesosaa elämästäni, enkä saa vieläkään tarpeekseni. En rakasta ainoastaan keikkoja, vaan myös uusien maiden näkemistä, ihmisten tapaamista, uusien oluiden etsimistä, levykauppojen kiertämistä ja lähes kaikkea, mitä rundeihin kuuluu. Uskomatonta kyllä, en vihaa edes lentokenttiä tai lentämistä.
Ei kai jatkuva kiertäminen, kotoa poissa oleminen, vieraissa paikoissa majoittuminen ja adrenaliiniryöppyjen keskellä eläminen voi AINA olla niin hohdokasta kuin hehkutat? Mitkä ovat ne elämäntavan haastavimmat varjopuolet?
– Parin kolmen viikon kiertämisen jälkeen alkaa käydä niin, että keikkojen adrenaliiniryöppyjä seuraa eräänlainen krapula ja suurin hurmos kääntyy päälaelleen, lähes masennusta muistuttavaksi olotilaksi. On hetkiä, joina en tunne yhtään mitään, tai tunnen itseni merkityksettömäksi kiertolaiseksi.
– Tämä elämäntapa on kuin tehty kaltaiselleni kaikesta intoilevalle, intohimoiselle ihmiselle. On kuitenkin niin, etten pysty nukkumaan kiertueilla kunnolla. Olen koko ajan ylivirittyneessä tilassa, mistä seuraa hetkellisiä suuria tunnemyrskyjä. Toistaiseksi tämä on kuitenkin ollut itselleni täyttymyksellistä.
– Rundeilla yritän pitää itsestäni huolta. Lenkkeilen paljon ja käyn salilla. Vaikka mukaan mahtuu paljon valvomista ja kaljoittelua, kiertäminen ei ole pelkkää juhlimista. Olinpa selvinpäin ja treenannut tai sitten juhlinut, tuloksena on sama unettomuus, johon en ole toistaiseksi löytänyt kunnollista apua.
Dark Tranquillity on soittanut lähes 60 eri maassa ja olet tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Mitkä ovat suurimmat opit, joita olet saanut matkaasi ollessasi tekemisissä erilaisten kulttuurien kanssa?
– En halua elää kuplassa. Keskustelen paljon ihmisten kanssa, joilla on täysin toisenlainen elämänkatsomus tai hyvin erilaiset arvot kuin minulla. Haluan ymmärtää, mikä saa ihmiset ajattelemaan ja tuntemaan niin eri tavalla. Usein tarinat ovat kiinnostavia ja selittävät asioita, vaikka eivät annakaan kaikelle oikeutusta.
– Suurin oppi minulle on ollut se, miten universaali asia musiikki toden totta on. Ihan sama, mihin matkustan ja kenen kanssa keskustelen, huomaan, että musiikilla voi olla iso merkitys ihmisen arkisimmassakin elämässä. Se on muuttanut tai jopa pelastanut elämiä.
Entä kolikon kääntöpuoli – ne ikävimmät huomiot, joita olet tehnyt maailmaa kiertäessäsi?
– Jo ensimmäisellä jenkkirundilla tapasin ihmisiä, jotka ihmettelivät, miten osaan puhua ruotsia. He eivät oikeasti tienneet, ettei kaikkien maiden äidinkieli ole englanti. Seuraavaksi he kysyivät, onko meillä Sveitsissäkin kännyköitä, vaikka ne keksittiin Amerikassa.
– Myöhemmin aloin tajuta, miten heikoissa kantimissa yleistieto on varsinkin Pohjois-Amerikassa. Se on outoa. Ihmiset esimerkiksi uskovat, että öljy keksittiin ja valmistetaan Yhdysvalloissa. Tai että sää riippuu siitä, miten tunnollisesti kyseisellä alueella on käyty kirkossa. Yhtä moni on vakuuttunut, että ihmiskunta on peräisin Amerikasta.
Jopa sinun oli pysähdyttävä koronavuosina 2020–2022. Seurasiko kiertue-elämän katkeamisesta se, että entisten In Flames -jäsenten kesken koottu The Halo Effect ja suomalaisperustainen Cemetery Skyline mahdollistuivat?
– Olen aina halunnut tehdä monenlaista raskasta musiikkia, mutta jotta tämä elämäntapa olisi mahdollinen, Dark Tranquillityn on pitänyt tulla ensimmäisenä. Vain tasainen tekeminen takaa bändille ja crew’lle toimeentulon.
– Koronasulut lamaannuttivat minut hetkeksi. Sitten huomasin kaiken sen ajan olevan täynnä mahdollisuuksia. Nyt en voisi olla iloisempi, että goottirockbändimme Cemetery Skyline ja melodeath-juuriamme ilmentävä The Halo Effect toteutuivat. Rakastan näiden bändien tyyppejä, ja niiden levyjen tekeminen oli ihan mielettömän paineetonta.
– Huomasin olevani Dark Tranquillityn suhteen aikamoinen yliajattelija ja stressaaja. DT-soundin on oltava tietynlainen, vaikka voihan sekin vähän elää. Koen valtavaa velvollisuutta tehdä kaiken niin täydellisesti kuin mahdollista, jotta voimme kiertää. Uudet bändit vapauttivat minut paineista ja tekivät hyvää myös Dark Tranquillitylle.
Kaiken rockelämän vastapainona sinulla on koti, perhe ja harrastukset, mitä tuot usein esille.
– Puolisoni ja tyttäreni pitävät jalkani maassa ja tuovat elämääni tasapainoa, johon en yksin pystyisi. Vaikka viihdyn kiertueilla, koti-ikävä on aina aivan valtava. Perheeni ymmärtää elämäntapaani, ja haluankin pitää rundit sopivina pätkinä, että ehdin viettää paljon aikaa kotona. Perhe-elämä on kuin kiertue-elämän vastakohta, ja hyvä niin.
Kirjoitat tarkkasilmäisiä sanoituksia ihmisyydestä. Onko viime vuosien epävakaa maailmantilanne saanut sinut kyseenalaistamaan urasi?
– Ai olenko koskaan miettinyt, onko siinä mitään järkeä, että maailman palaessa kierrän ympäri sitä laulamassa death metalia? Todellakin. Varsinkin koronan päätyttyä ja Ukrainan sodan käynnistyttyä kyseenalaistin kaiken.
– Minä ja Martin [Brändström, Dark Tranquillityn synisti] puhuimme asiasta paljon poikkeusaikoja seuranneella kiertueella. Olin hetken aikaa sitä mieltä, ettei tässä ole mitään mieltä. Nyt ajattelen niin, että jos voin tarjota tämän kaaoksen keskellä kuulijoille edes hetken lohtua ja eskapismia laulamalla death metalia, elämäntyölläni on riittävästi merkitystä.
Mitä tekisit, jos et voisi syystä tai toisesta enää kiertää muusikkona?
– Dark Tranquillityn alkuaikoina työskentelin hoitoalalla. Sairaaloissa, lastentarhoissa, vanhainkodeissa ja henkilökohtaisena avustajana. Tekisin sitä yhä todella mielelläni.
– Kaiken kokemani jälkeen olen ymmärtänyt, että minulle on tärkeintä vuorovaikutus ja pyrkimys ymmärtää erilaisia ihmisiä. Sitä voi onneksi toteuttaa todella monella muullakin tavalla kuin kiertävänä muusikkona. Hoitoalalla voisin kokea eri keinoin samanlaista yhteyttä ja olla läsnä ihmisille, jotka tarvitsevat jotakuta.