”Bändien luottomies” saattaa olla hieman kulunut termi, mutta Mikko Karmilan kohdalla se tulee mieleen ensimmäisenä. Mitä muutakaan voisi miettiä äänialan ammattilaisesta, joka on työskennellyt useiden nimekkäiden yhtyeiden – Kotiteollisuuden, Nightwishin, Stratovariuksen, Radiopuhelimien ja niin edelleen – kanssa jo vuosikymmenten ajan. Kuusikymppisiä alkuvuodesta 2024 juhlineen Karmilan ansioluettelon ”satunnaisempia työsuhteita” -kohdassa on vieläkin ahtaampaa.
Millaista olisi suomalainen populaarimusiikki ilman Mikko Karmilaa? Olisivatko suomalaiset bändit lyöneet vuosituhannen vaihteessa läpi niin isosti ilman häntä? Kysymykset ovat suuria, mutta niitä ei voi olla esittämättä.
Livemiksaajan hommiakin kokeillut (”kun ikä alkaa kakkosella, niitä duuneja jaksaa vielä tehdä”) Karmila on itsekin muusikko, mutta 2000-luvun puolella itseoppinut ääniteknikko on viihtynyt studion penkillä lähinnä muita nauhoittaen ja miksaten. Nykyään tekemisen tahti on takavuosia huomattavasti rauhallisempi, mutta uran päätepiste ei häämötä vielä.
Synnyit Lohjalla helmikuussa 1964. Millaisten mutkien kautta perheenne päätyi Keravalle?
– Vanhempani erosivat ja muutettiin mutsin kanssa Helsinkiin 1968 tai 1969. Matka jatkui Keravalle vain pari vuotta myöhemmin. Siellä tuli asuttua 90-luvun loppupuolelle. Sitten päädyin Tuusulan kautta takaisin Helsinkiin.
Millaista Keravalla oli kasvaa?
– Aika nastaa. Siellä oli vahva musiikkiskene, ja itse tietysti diggasin siitä. Myös koulu sujui ihan hyvin. Minusta tuli myös ylioppilas, vaikka musaa lukuun ottamatta kouluaineet eivät juuri kiinnostaneet.
– Yhdeksänkymmentäluvulla hyvä meininki katosi. Iski lama, minkä huomasi karusti vähän joka asiassa. Yhtäkkiä monet jutut olivat päin helvettiä, mikä näkyi esimerkiksi nuorison pahoinvointina. Vandalismia ja nujakoita riitti.
Keravalla oli toki ollut nujakoita aiemminkin.
– Toki. 70-luvun lopulla perustettu Teddy & the Tigers tuli Keravalta, ja sen suosion myötä paikkakunnalle muodostui todella vahva rockabillyskene. Myös punk tuli kuvioihin suunnilleen samoihin aikoihin, eivätkä tötterötukat ja punkkarit tykänneet toisistaan. Tosin Keravalla tilanne oli hieman epäsuhtainen, sillä kaupungissa oli ehkä yksi punkkari sataa rockabillyhahmoa vastaan. Hevareita ei vielä ollut, pitkätukat tulivat kuvioihin vasta 80-luvulla.
Mihin leiriin itse kuuluit?
– En varsinaisesti mihinkään. Tai sitten vähän kaikkiin. Kävi myös tuuri, sillä meidän naapurissa asui yksi kaupungin kovimmista rockabillykundeista, ja se piti huolta, ettei minulle tultu ryppyilemään.
Palataanpa vielä 1960-luvulle. Innostuit musiikista hyvin pienenä.
– Ilahduin kuulemma ihan hirveästi, kun kuulin radiosta The Beatlesin Yellow Submarinen. Olin varmaan kolmevuotias, mutta olin yrittänyt laulaa biisin mukana. Vähän myöhemmin sain Revolver-albumin, ja se oli hyvin pitkään ainoa levyni. 70-luvun puolella kuvioihin tulivat esimerkiksi Queen, Emerson, Lake & Palmer, Ted Nugent ja Led Zeppelin.
– Soittohommat alkoivat vuonna 1975, kun pääsin kokeilemaan kaverini kitaraa. Dr. Feelgood ja yhtyeen pari ensimmäistä levyä [Down by the Jetty, 1974, ja Malpractice, 1975] innostivat minua aloittelevana kitaristina erityisellä tavalla. Samana vuonna tein ekoja nauhoituksiani, jotka ovat edelleen tallella.
Olit silloin 11-vuotias. Millaisilla laitteilla operoit?
– Isäpuoleni oli toimittajana Ylellä, ja hänellä oli duunin puolesta haastattelunauhuri. Sain toisinaan lainata vehjettä musajuttujen purkittamista varten.
– Yritin muuten kahdesti päästä Ylelle äänitarkkailijan koulutukseen, mutta en päässyt kummallakaan kerralla sisään. Muitakaan alan kouluja en ole käynyt, joten ääniteknikon taidot ovat karttuneet tekemisen myötä.
Miten bänditouhut alkoivat?
– Teddy & the Tigersin ansiosta Keravalla oli pian ihan hirveä määrä musikantteja, ja me soiteltiin toistemme kanssa ristiin rastiin. Mentiin vaan johonkin mestaan ja alettiin skulata jollain porukalla. Ensimmäisen julkisen keikan soitin alkuvuodesta 1979. Se oli koulun tapahtuma, ja meidän ryhmällä ei ollut edes nimeä. Sillä kerralla instrumenttinani oli basso.
– Suurin osa keravalaisista tyypeistä halusi tietysti soittaa rockabillyä, mutta eivät onneksi ihan kaikki. Ja sitten kun varhaiset punkbändit – Sex Pistols, Ramones ja The Clash – tulivat, niin nehän kolahtivat myös. Ensimmäinen varsinainen bändini, kesällä 1979 perustettu Etuala, soittikin sitten punkahtavaa kamaa.
– Vuonna 1982 Etuala pääsi levylle, sillä Päästä vetää -biisimme päätyi Pultti-ep:lle, joka oli samannimisen fanzinen mukana tullut seiskatuumainen. Pienlehteä julkaisi Maho Neitsyt -yhtyeen laulaja Petri ”Pexi” Valapuro. Päästä vetää purkitettiin treenikämpällä livenä, ja se on ensimmäinen vinyylille asti päätynyt nauhoitukseni.
Ei mennyt kauankaan, kun sinusta tuli Keravan ja lähiseutujen bändien luottoäänittäjä.
– Se ei ollut ihme, sillä sain hommattua neliraiturin kaikenlaisten sanelumankkkojen ja kasettidekkien jälkeen. Vuonna 1983 se Tascamin laite maksoi maltaita.
Mistä sait rahaa sen hankkimiseen?
– Kun pääsin lukiosta, Keravan työkkäri yritti rekrytä minua vartijaksi paikalliseen nuorisovankilaan, mutta se ei oikein napannut. Helsingin rautatieasemalla sijainneen ravintolan tiskaajan paikka nähtävästi kiinnosti enemmän, sillä olin siellä lopulta puolisen vuotta. Pistin liksat säästöön ja ostin neliraiturin.
– Tascamin ansiosta äänityshommat nousivat eri tasolle, sillä nyt pystyttiin tekemään pohjaraitojen päälle esimerkiksi lauluja ja sooloja. Purkitin sitten kaikenlaisia nauhoja vaikka millä mitalla, ja joskus sain jopa liksaakin. Erään kerran sain yhdeltä bändiltä viinapullon, ja laskin päässäni, että tästähän tulee tuntipalkaksi kokonaiset neljä markkaa. Jälkikäteen parasta oli tietysti se, että opin ihan hirveästi musan nauhoittamisesta.
Keravalainen Stone tuli kuvioihin vuonna 1985.
– Noin 15-vuotiaat sällit tulivat kysymään, voisinko äänittää niiden biisit. Ekan demon aikoihin Stone oli jonkinlainen köyhän miehen Iron Maiden, mutta Metallican vaikutuksesta tyyli muuttui rankemmaksi. Bändi kehittyi huimalla vauhdilla, ja vuonna 1987 ilmestynyt demo – olisiko se ollut neljäs? – oli jo kova juttu.
Stone sai levytyssopimuksen Megamanialta, ja yhtyeen nimeä kantanut debyytti ilmestyi 1988. Bändin kundit olivat noin 18-vuotiaita ja sinäkin olit alle 25-vuotias itseoppinut miksaaja. Tästä huolimatta studiossa syntyi hyvin ajatonta jälkeä.
– En muista, että meitä olisi sen kummemmin jännittänyt tai hermostuttanut. Mentiin vaan nauhoittamaan tutut biisit aiempaa parempaan paikkaan. Oli myös tuuria, sillä päästiin MTV:n kovatasoiselle studiolle ja äänittäjäksi tuli kokenut Jari Laasanen.
– Stonen biisit olivat hyviä ja ovat kestäneet aikaa sitäkin kautta. Stonen levyjen soundit voisivat olla vieläkin paremmat, mutta niinhän se aina menee: asiat voisivat olla hienomminkin.
Lähdit myös Stonen livemiksaajaksi.
– Kiireisimpänä vuonna Stonella taisi olla sata esiintymistä. Melkein joka viikonloppu tehtiin kaksi tai kolme keikkaa, ja esimerkiksi Pohjanmaalla käytiin ihan älyttömän usein.
Maakuntien tanssilavat olivat legendaarisia. Tarinan mukaan Peer Günt vei erään tanssilavan backstagelle kahvinkeittimen, ettei siellä olisi ihan niin ankeaa. No, järkkärit veivät moisen kapistuksen pois.
– Kerran mentiin Mietaan Nuorisoseurantalolle, ja paikalliset tulivat vittuilemaan, että mitäs pitkätukkia täällä on. Sitten ne kysyivät, että mikähän liimalettien bändin nimi on. Joutsenniemen Janne tokaisi, että Ossi Runne ja Rasvatut peräreiät. Sikäläisiä isäntiä ei naurattanut. Kohta jotkut järkkärit tulivat ratsaamaan takahuoneen, ettei me vaan oltu viety sinne viinaa. Samalla ne ilmoittivat, että poliisit tulevat paikalle, jos yleisön edustajia nousee lavalle. Janne tietysti provosoitui ja yllytti jengiä kiipeämään lauteille. Sitten saapuikin virkavalta ja keskeytti keikan. Meinasi tosiaan olla liian hauskaa.
– Viron puolella käytiin myös, soitettiin Laululavalla ainakin pariin otteeseen. Paikalla oli ehkä kaksikymmentätuhatta ihmistä, ja järkkäri tuli sitten kertomaan ilmoitusluonteisen asian: toinen puoli PA:sta ei toimi. Koomista ja noloahan se oli, mutta sitten vedettiin puolikkaalla.
Stonen aktiivikausi päättyi 1991. Siihen loppui myös sinun varsinainen urasi livemiksaajana.
– Joo. Itä-Saksan vetoja olen miksannut myöhemminkin, mutta Stonen keikkatahti oli tietysti ihan toisenlainen. Itä-Saksahan oli keravalaisten tuttujen Hiili Hiilesmaan ja Jade Soikkelin ”taideprojekti”, joka teki performanssihenkisten keikkojen lisäksi muun muassa underground-elokuvia. Kerran bändi osallistui nuorten tanssikilpailuun teoksella Ydinlintu. Se oli hauskaa touhua… Ja voi se olla vieläkin. Eihän Itä-Saksa ole virallisesti lopettanut.
– Livehommissa surkeinta oli matkustaminen. Kökötät kylmässä keikkabussissa kymmenen tuntia ja lopulta päästään johonkin peräpöpelikköön. Sitten odotetaan ankeassa takahuoneessa, että saadaan toteuttaa mahtava rock’n’roll-spektaakkeli. Sen jälkeen roudataan ja ajetaan taas iäisyyksiä. Jostain kumman syystä tuollaiset hommat sitten jäivät.
Studioteknikon työ on terveellisempää myös korville.
– Niinpä. Jos menet katsomaan rockbändiä ja niiden miksaaja on vanhempi harmaaparta, niin eiköhän sieltä kovalla volyymilla tulla päälle. Oma kuuloni on pysynyt suhteellisen hyvänä, joskin vasemman korvan yläpää on vähän tippunut. Vaurio saattoi tulla jo Stonen aikoina, sillä luukutin silloin ihan riittävän lujaa.
1990-luvun vaihteessa alkoi tapahtua toden teolla. Stonen ohella teit muun muassa Waltarin ja Kolmannen Naisen levyjä.
– Waltarin Kärtsy kysyi minua niin monesti, että lopulta suostuin. Bändillä oli ideoita vaikka muille jakaa, ja niitä sitten toteutettiin… parhaan kykymme mukaan. Kun bändi nappasi levytyssopimuksen Roadrunner Recordsilta ennen Torcha!-albumia, sain 25 000 markkaa liksaa jo ennen studiosessioiden alkamista. Vastaavaa ei ole tapahtunut sen koommin.
– Yhteistyö Kolmannen Naisen kanssa sai alkusysäyksen, kun annoin Hanhiniemen Paulille erään oman nauhoitukseni. Kaverit olivat tykänneet kuulemastaan ja pyysivät minut tekemään Hyvää ja kaunista -albumin [1990]. Sessioiden jälkeen olin studiossa Stonen kanssa ja Megamanian Atte Blom tuli käväisemään. ”Mikko, sulla on levy ykkösenä.” Olin hetken ihan ihmeissäni, että mikä ihmeen levy. Hyvää ja kaunista nousi tosiaan Suomen listan kärkeen ja myi kultaa.
Alkoiko tuolloin selvitä, että tätähän voisi tehdä vaikka työkseen?
– En liiemmin ajatellut asiaa. Niin koruttomalta kuin se kuulostaakin, tein vain levyjä, kun pyydettiin!
– Kolmannen Naisen menestyksen myötä yhteistyöpyyntöjä alkoi tulla ihan eri tahtiin, sillä Hyvää ja kaunista löysi tiensä aika moniin paikkoihin. Kohta kaiken maailman hanuripartiot soittelivat, että pitäisi tehdä levyä. Silloin oli tehtävä pientä karsintaa!
Onko minkään session skippaaminen kaduttanut jälkikäteen?
– Egotrippi halusi tehdä debyyttinsä kanssani joskus 90-luvun puolivälissä. En oikein tykännyt biiseistä ja kieltäydyin kunniasta. Myöhemminhän siitä tuli helvetin hyvä bändi, mutta eivät ole sen koommin kyselleet.
Nauhoitit ja miksasit virolaisen punkyhtyeen J.M.K.E:n Külmale maale -klassikon syksyllä 1989.
– Stupido Recordsin Joose Berglund pyysi tekemään. Kalenterissani oli viikon verran tyhjää ja lupasin hoitaa homman. Villu Tamme ja kumppanit tulivat Helsinkiin, ja nauhoitettiin biisit Lepakossa. Viron herrojen aikataulut olivat suurpiirteisiä, sillä jos studiopäivän piti alkaa vaikka kello kymmenen, he tulivat paikalle ehkä puolenpäivän maissa. Mutta hauska sessiohan se ehdottomasti oli.
Näihin vuosiin mahtui myös Moon Cakes -yhtye.
– Homma käynnistyi, kun silloinen elämänkumppanini Aino Roivainen oli tehnyt biisejä, jotka piti saada taltioitua. Ongelmana oli, ettei Moon Cakesin konseptissa ollut kitaristille kovin paljon soitettavaa. Biisit oli sävelletty pianolla ja olivat muutenkin täynnä harmonioita ja muuta. Olin mukana kolmen levyn [Yours Sincerely, 1991, Moon Cakes, 1993, ja Golden Days, 1994] ajan, mutta jättäydyin pois ajanpuutteen vuoksi.
Damn the Band julkaisi vuonna 1991 Suomen ensimmäisen englanninkielisen hiphop-albumin. Kukapa muukaan sen olisi nauhoittanut ja miksannut ellet sinä.
– Stonen keikkamyyjä Tapio ”Nassi” Nousiainen myi myös Damn the Bandiä. Se kysyi duunaisinko ryhmän singlen ja albumin. Mentiin ravintola Bottan kellariin ja nauhoitettiin biisit kasiraiturilla. En tiennyt hiphopista mitään, mutta bändin tyypeillä oli oma juttu ja soundi hallussa. Periaatteessa minä siis vain taltioin sen, mitä jätkillä oli tarjottavana. Homma sujui ongelmitta.
Millaista Don Huonojen kanssa työskenteleminen oli?
– Ensimmäisenä tulee mieleen, että tein Donkkareiden kanssa pisimmän studiopäivän ikinä. Duunattiin Kameleontti-levyn [1993] taustalauluja, ja niitä olikin sitten melko väkevä määrä. Osa jutuista oli aika haastavia eikä mennyt ihan ykkösellä purkkiin. Muistan elävästi, kun katsoin kelloa studiosta lopulta lähtiessäni. Voi jumalauta, se oli kahdenkymmenenseitsemän tunnin sessio!
Montako levyä olet tehnyt Radiopuhelimien kanssa?
– En muista. Monta. Ne ovat ehdottomia tyyppejä, mutta hyvin on tultu toimeen. Yhteistyö alkoi, kun miksasin K.O.-levyn [1990], vaikka kansissa lukeekin Riku Mattilan nimi. Siinä kävi niin, että albumin kannet oli jo painettu, mutta bändi ei ollutkaan täysin tyytyväinen miksaukseen. Riku tiedusteli minulta, miksaisinko lätyn uudelleen – yhtyeeltä kysymättä. Hieman myöhemmin lähdettiin katsomaan heitä Tavastialle, ja Riku esitteli minut takahuoneessa bändille: ”Niin joo, tässä on muuten se kaveri, joka miksasi teidän levyn.”
– Radiopuhelimiin liittyy myös paras saamani kehu. Oltiin Oulussa tekemässä levyä ja mentiin yhtenä iltana baariin. Joku heidän sikäläinen muusikkokaverinsa kertoi kuunnelleensa radiota, josta oli tullut Radiopuhelimia. Tämä tyyppi oli ajatellut, että laitteen täytyy olla rikki, sillä eihän tällaista soundia voi tehdä kukaan. No, se radio ei todellakaan ollut rikki!
Millaista oli työskennellä toisen ehdottoman kaverin eli Kari Peitsamon kanssa?
– Aloitetaan siitä, että Kari oli vielä silloin suhteellisen järjissään! Taistelujen tiellä -levyn [2004] sessiot olivat Karin tyyliin hyvin nopeat. Artisti karautti paikalle Dodgellaan, laitettiin mikit paikalleen ja Kari veti kitara- ja lauluosuudet reiluun pariinkymmeneen biisiin. Siihen taisi mennä muutama tunti. Levyllähän on myös Antti Lehtisen rummut ja Jukka Puurulan bassot, mutta ne on purkitettu myöhemmin. Kari halusi määrätä tahdin!
Monipuolisuudesta huolimatta metallibändit ovat työllistäneet sinua eniten. Yhteistyö Stratovariuksen kanssa alkoi Dreamspace-albumin myötä vuonna 1994.
– Se oli hauskaa touhua. Vuonna 1997 Stratovarius julkaisi ison läpimurtolevynsä Visionsin ja halusi tehdä livelevyn seuraavalla Euroopan-kiertueella. Kun menin nauhoittamaan Milanon- ja Ateenan-keikat, niin kyllähän siinä suu aukesi ihmetyksestä. Että nyt muuten suomibändiä viedään ja kovaa… Milanon-keikka soitettiin isossa teltassa, ja paikan päällä oli tuhansia ihmisiä, joiden fanaattinen intoilu oli ihan omaa luokkaansa. Teltassa oli lopulta niin kuuma, että kattoon tiivistynyt kosteus alkoi tippua jengin niskaan. Käytännössä siellä siis satoi!
Mitä Children of Bodomin kanssa tekemistäsi sessioista nousee mieleen?
– Bändin kanssa työskentely oli erittäin hienoa, siellä on paljon unohtumattomia hetkiä. Eräs hauska juttu oli, kun tehtiin Are You Dead Yet? -albumia itäisessä Helsingissä keväällä 2005. Alexi [Laiho] lauloi jotakin biisiä, ja pyysin sitten tuplaamaan tiettyjä rivejä. Alexi alkoi huutaa pokerinaamalla, ja ihmettelin siinä, että eiväthän nämä lyriikat kuulosta lainkaan samoilta. Kysyin artistilta, että mistä tässä oikein on kysymys. No, tietysti siitä, ettei Alexilla ollut mitään lyriikoita. Mies vaan karjui menemään jotain!
Entä Nightwish-levytykset?
– Once-albumin [2004] sessioita on hankala ohittaa. Bändin edellisillä levyillä oli kuultu orkesteriosuuksia, mutta ne eivät olleet ihan viimeisen päälle. No, olin muissa yhteyksissä tutustunut brittiläisen muusikko-säveltäjä-sovittajan Pip Williamsin aikaansaannoksiin, ja hänen duuninsa kuulosti todella hyvältä. Ilmoitin sitten Holopaisen Tuomakselle, että Nightwishin orkestraatiot voitaisiin tehdä paljon aiempaa paremmin, mutta se tulee kalliiksi. Tuomas totesi, ettei hinnalla ole väliä.
– Pip työsti Oncen orkestraatiot ja ne nauhoitettiin Lontoon Phoenix-studiolla. Mentiin paikan päälle, eka studiopäivä alkoi kymmeneltä. Tasan sillä kellonlyömällä kapellimestari rykäisi homman käyntiin ja sellainen viisikymmentä muusikkoa alkoi soittaa nuoteista Pipin sovittamia juttuja. Yksikään soittaja ei tietenkään ollut nähnyt niitä nuotteja koskaan aiemmin, mutta he soittivat saman tien täydellisesti. Kokonaisuus soundasi joltain Disney-leffan soundtrackiltä. Se ammattitaidon määrä oli jotain aivan käsittämätöntä.
– Seuraavan Dark Passion Play -albumin [2007] kuoro- ja orkesteriosuudet purkitettiin Lontoon Abbey Roadilla. Toki sekin oli kaltaiselleni Beatles-fanille aika kova juttu.
Children of Bodomin, Nightwishin ja muiden menestyksen ansiosta sinusta tuli Spinefarm-levy-yhtiön luottomies ja teit ison määrän albumeja. Mitä muistat 2000-luvun alkupuolesta?
– Nimenomaan Spinen suunnalta tuli todella paljon miksattavaa, mutta ei hommia silti liikaa ollut. Jos joku työtarjous tuli, katsoin kalenteria. Jos tilaa oli, tein homman. Jos ei ollut, jouduin jättämään väliin. Ja kyllä minä pidin joskus lomiakin… Ainakin muistaakseni!
Tuolloin alettiin puhua myös ”Mikko Karmila -soundista” tai ”Finnvox-soundista”.
– No, jos samantyyliset bändit soittivat samantyylistä musaa samanlaisilla kamoilla ja halusivat tietynlaisen soundin, niin totta kai albumit kuulostivat toisiltaan. Ja ylipäänsä, jos bändi ja sen taustalla ollut levy-yhtiö tahtoi tietynlaisen soundin, sellaista oli sitten tehtävä. Muutenhan olisin tehnyt paskaa duunia.
Mitä ajattelet studiotekniikan muutoksesta? Olet kokenut vuosikymmenten mittaan aikamoisen kaaren.
– Teknologian kehitys on sekä helpottanut että vaikeuttanut tekemistä. Esimerkkinä voi mainita vaikka sen, että nykyiset tietokoneet kykenevät pyörittämään käsittämättömän raitamäärän, mutta eihän se satojen raitojen miksaaminen ole mitään kovin helppoa. Biisin ydin pitäisi kuitenkin saada esiin… Ja jos palataan taas vaihteeksi Beatlesiin, niin ne tekivät aika kovaa jälkeä neljällä raidalla!
– Nykymusassa pistää korvaan erityisesti laulun prosessointi. Aika monet käyttävät samoja plugareita, minkä takia laulajat kuulostavat hyvin samanlaisilta. Se ei välttämättä ole pelkästään hyvä juttu.
Mitä ajattelet tekoälystä musiikintekijänä?
– En ole kuullut vielä yhtään hyvää AI:n tekemää biisiä. Katsotaan joskus uudelleen.
Otetaan vielä pari sanaa eräästä yhtyeestä. Olet tehnyt Kotiteollisuuden kanssa viitisentoista albumia, mutta Jouni Hynysen mukaan aiemmin syksyllä ilmestynyt Susirajalla jää yhteistyönne viimeiseksi hedelmäksi.
– Taisin sanoa bändille, etten ehkä tee heidän kanssaan enää levyjä. Susirajalla oli kaikkiaan vähän raskas sessio, mutta saapa nyt nähdä, miten ajatukset muuttuvat ajan myötä. Teenpä Kotiteollisuutta jatkossa tai en, niin levyjä duunaan edelleenkin. Pitää vaan katsella vähän aiempaa tarkemmin, kenen kanssa!