21-vuotiaana Queens of the Stone Ageen liittynyt Michael Shuman on tätä nykyä 37-vuotias, ja In Times New Roman… on kolmas albumi, jota hän on päässyt työstämään bändin kanssa studiossa. Aiemmin Shumanin vaikutus on kuulunut levyillä …Like Clockwork (2013) ja Villains (2017).
Ihmisten ikääntyessä ei varsinaisesti käy niin, että kuopus ottaisi vanhempia ihmisiä iässä kiinni, ja Shumanin kartutettua vuosia myös Josh Homme ja muut queensiläiset ovat kivunneet pikkuhiljaa viisikymppisyyden nurkille.
– Minähän sain lempinimen ”vanha ukko” jo aikoinaan liityttyäni bändiin, basisti hymähtää ja kuvailee tämän tarkoittavan sitä, että useimmiten juuri hän on se eräänlainen ”järjen ääni” bändissä tapahtuvan kaaoksen keskellä.
– Outoa kyllä, olemme ihmisinä todella erilaisia, mutta musiikin ja taiteen suhteen jaamme yhä saman näkemyksen ja jos mahdollista, makumme ovat vain laajentuneet. Löydämme koko ajan yhä enemmän yhteistä pinta-alaa taiteesta.
Shuman jatkaa kuvailemalla, että nuorempana hän oli lavalla se villein tyyppi koko bändistä, eikä tämä ole muuttunut mihinkään tänäkään päivänä, vaikkei QOTSA ole muutenkaan tunnettu rauhallisista keikoista.
– Queens oli mahtava live-bändi jo silloin, kun Mark (Lanegan), Nick (Oliveri) ja muut olivat mukana, mutta tuon ajan Queens ei ollut varsinaisesti se kaikkein liikkuvaisin bändi ja luulenpa, että minäkin muutin paljon tuota energiaa.
– Olen yhä todella iloinen siitä ilmapiiristä, joka tässä bändissä vallitsee tänäkin päivänä. Ilmapiiri on niin avoin, ettei Queens tule koskaan pysymään samana bändinä kahta levyä peräkkäin. Kemiamme ovat osuneet aina yksiin.
Asiat olisivat voineet edetä tyystin päinvastaisellakin tavalla. Vuosikymmeniä vanha käsite ”Älä tapaa idoliasi” ei ole syntynyt tyhjästä. Varsinkin kun kyseessä on Josh Hommen kaltainen persoona, jolla on ristiriitainen maine.
– Voin sanoa, että olen tavannut ihmisiä, joiden musiikkia rakastin ja tavattuani heidät tulin siihen tulokseen, että tämä kaveri on ihan totaalinen mulkku, mutta jotenkin olen kyennyt erottamaan artistin taiteestaan, Shuman pohtii.
– Joshilla on tietynlainen maine. Tiedän. Hän on villi tyyppi. Osa maineesta perustuu todellisuuteen. Osa liioiteltuihin kirjoituksiin. Minulle Josh ja muut tyypit ovat kuin perhettä ja voin sanoa, etten viettäisi aikaa jopa heidän perheidensä kanssa lomaillen, jos kaikki väitteet, huhut ja muu hevonpaska pitäisi alkuunkaan paikkansa.
Hekotteleva Shuman sanoo olevansa oikeastaan aika useinkin eri mieltä Hommen kanssa luovista ratkaisuista, mutta juuri tämä haastaminen tekee häneen mukaansa Queens Of The Stone Agesta erityisen kiinnostavan keitoksen.
– Hakkaamme päitämme yhteen siitä yksinkertaisesta syystä, että meille kelpaa vain paras tulos musiikissa.
– Olemme todella vahvojen mielipiteiden tyyppejä. Monesti saattaa käydä niin, etten ymmärrä aluksi yhtään mitä Josh hakee jollain idealla tai lyriikalla. Lähden haastamaan häntä ja kunhan olemme hetken väitelleet asiasta, näen usein mitä Josh tarkoitti asialla. Vuosien varrella olen oppinut luottamaan tähän prosessiin, ja haastan häntä yhä enemmän.
Kaikki mainittu on mahdollistanut sen, että Shuman on kokenut elämänsä hienoimpia asioita Queens Of The Stone Agen matkassa, mutta basisti ei myöskään kiistä, etteikö värikkäiden hahmojen luovan työn keskellä olisi myös kipinöinyt.
– En unohda ikinä sitä, kun saavutimme listaykkösalbumin …Like Clockworkilla. Se oli bändin ensimmäinen listaykkönen, olimme julkaisseet edellisen levymme kuusi vuotta aiemmin, olin ensimmäistä kertaa bändin kanssa studiossa ja… kaikki osui jollain tavalla täydellisesti kohdalleen juuri sen takia, miten vaikea levy se oli tehdä.
– Josh kärsi pahoista terveysongelmista, menetimme pitkäaikaisen rumpalimme Joeyn (Castillo) ja se kaikki aiheutti paljon jännitteitä. Nuo olivat sellaisia hetkiä, kun luovassa hommassa on tunnistettava, onko valmis antamaan periksi vai vuodattamaan koko sydänverensä musiikkiin. Valitsimme tuolloin jälkimmäisen. Ja niin olemme tehneet vastakin.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 6/23.