Hiphop-duo The Megaphone Statesta vuonna 2018 soolouralle siirtyneen räppärin ja lauluntekijän Jesse Markinin matkaan mahtuu kriitikoiden ylistämiä ja palkittuja albumeita sekä kunnioitettava suoriutuminen Uuden Musiikin Kilpailussa.
Uudella Pump-albumillaan Jesse Markin pysähtyy pohtimaan yhteyden merkitystä ja kenties kaikista universaaleinta aihetta, rakkautta.
– Ensimmäinen kappale, jota aloitimme työstää Noir-albumin (2021) jälkeen, oli levyn kakkoskappale The Act Of Bravery. Siinä lähti vahvasti yhteyksien hakeminen nostamaan teemana päätään. En ole ikinä oikein tehnyt kappaleita rakkaudesta, koska on paljon sellaisia artisteja, jotka osaavat sen homman tehdä. Rupesin miettimään, että miksi en ole tehnyt sellaista, artisti kertoo.
Yhteys muihin ihmisiin on iso konsepti, mutta Markin on tottunut käsittelemään suuria kokonaisuuksia. Jokainen levy on Markinille tarkoin mietitty projekti, johon liittyy kaikkea aina fonttien valitsemisesta erilaisten runojen miettimiseen ja oikeiden kappaleiden löytämiseen kokonaisuuden tukemiseksi. Artisti itse tunteekin jokaisen levyn julkaisun jälkeen juosseensa kokonaisen maratonin.
– Oli kyllä valehtelematta ihan takki tyhjä Noirin jälkeen. Tuntui siltä, että oli pistänyt siihen niin paljon ajatusta ja energiaa, että mitä ihmettä keksisi seuraavaksi.
Kunnianhimoisena taiteilijana Markin ei kuitenkaan halunnut tarttua aiheeseen liian helposta näkökulmasta. Sen sijaan, että levyllä käsiteltäisiin pelkästään kahden ihmisen välistä romanttista rakkautta, haettiin sanoituksiin erilaisia yhteyksiä ihmisten ja asioiden välillä.
– Teemana rakkaus tuntui ensin niin helpolta, että nyt mennään riman ali. Mutta loppujen lopuksi koen, että löytyi sellainen kulma teemaan, joka edelleen edustaa sitä, mitä minä olen ja miten näen asioita. Ei lauleta pelkästään, että baby I love you ja älä jätä mua.
Hyvänä esimerkkinä on ihmisen ensimmäinen yhteys, eli yhteys omaan äitiin. Levy alkaakin kappaleella, jossa kuullaan sydämen sykettä, ja jossa Markin kertoo ensimmäisen kosketuksen musiikkiin syntyneen sydämen rytmistä ja äidin laulusta.
Perheen lisäksi Markinilla on myös muita merkittäviä yhteyksiä, jotka ovat muuttaneet isolla tavalla hänen elämäänsä.
– Yksi sellainen on ensimmäisen bändini The Megaphone Staten Simo Tuominen (SimonSound). Siinä minulle aukesi moni sellainen asia musiikillisesti, mistä en ollut ikinä kuullutkaan. Minulla oli aina ollut hieman sellainen ulkopuolisuuden tunne, mutta tavattuani Simon aloin löytämään elämääni näitä asioita, mitä teen yhä edelleen tänä päivänä. Ilman häntä en olisi ikinä edes tarttunut mikrofoniin.
Markin kokee löytävänsä mielenkiintoisia yhteyksiä myös ihan tavallisessa arjessa. Niitä voi löytää jo pelkästään katsomalla ikkunasta ulos ja kohtaamalla rohkeasti erilaisia ihmisiä. Toisinaan yhteyksiä voi löytää myös sellaisiin ihmisiin, joiden välille ei heti uskoisi siltoja rakentuvan.
– Se on avannut silmiä, että joku on käyttänyt omaa rahaansa ja aikaansa matkustaakseen toisinaan toiselle puolelle Suomea katsomaan keikkojani.
Erityisesti Markinille on jäänyt mieleen kohtaaminen Tampereen G Livelabissa. Jericho-kappaleen kohdalla iäkkäämpi pariskunta alkoi hempeästi tanssia hitaita toisissaan kiinni. Keikan jälkeen samainen herttainen pariskunta myös löysi tiensä artistin puheille.
– He olivat ajaneet Espoosta Tampereelle. Päälle 60-vuotiaat olivat tulleet fiilistelemään musiikkiani, ja heillä oli biisien sanat hallussa. Ei tuollaista pysty mitenkään ennakoimaan.
Hellyttävä tarina kertoo musiikin kyvystä luoda yhteyksiä hyvin erilaisten ihmisten välille.
Liberian ja Ghanan kautta pikkulapsena Pirkanmaan Viljakkalaan päätynyt Jesse Markin kokee luontevaksi myös yhteyksien etsimisen erilaisten kulttuurien välille.
– Olen aina rakastanut erilaisia asioita huolimatta siitä, miltä näytän. Olen esimerkiksi lapsesta asti ollut valtava Red Hot Chili Peppersin fani, ja voin ottaa heiltä vaikutteita huolimatta siitä, miltä näytän. Se on monimutkainen asia, koska tässä on toki myös tämä kulttuurisen omimisen aspekti. Mutta jos pystyn jotenkin välittämään innostukseni jostain asiasta muille, niin en siinä vaiheessa mieti sitä, että mikä se minun oma taustani on.
– En koe sitä suoranaisesti niin, että minun pitäisi ottaa tausta tai kulttuuri huomioon, vaan kuuntelen enemmänkin itseäni ja sitä, että pidänkö itse jostain asiasta. Ehkä joskus on sellainen tilanne, että joudun päätöksistäni ongelmiin, mutta se, että diggaan jostain asiasta, menee aina sen edelle.
Musiikin ja politiikan väliltä löytyy aina jonkinlainen yhteys – huolimatta siitä, että artistien ottaessa kantaa ajankohtaisiin asioihin moni vaatii musiikin ja politiikan pitämistä erillään. Uuden Musiikin Kilpailun aikaan Markin sanoi olevansa osallistumatta Euroviisuihin, mikäli hänet valitaan kilpailuun Israelin ollessa myös mukana (Markinin Glow-kappale sijoittui UMK-finaalissa viidenneksi).
Monelle muulle osallistujalle Israel-kysymys tuntui hankalalta. Suomalaisilla artisteilla on muutenkin usein tapana pysyä poissa poliittisesta keskustelusta.
Markinia ei kuitenkaan haittaa, vaikka muut ympärillä eivät ottaisi kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin aiheisiin. Hänelle on paljon tärkeämpää se, että ihminen puhuu niistä asioista, jotka kokee itselleen tärkeäksi, ja joista osaa sanoa jotakin järkevää.
– On paljon parempi olla sanomatta mitään, jos ei tiedä asiasta mitään. Me olemme kaikki vain ihmisiä, ja Brad Pitt on vain näyttelijä. Meidän ei pidä kuunnella kenenkään mielipiteitä vain siksi, että he ovat olleet esillä vaikkapa radiossa – edes minun. Emme voi vaatia muilta kannanottoa, jos he eivät esimerkiksi tiedä aiheesta mitään.
Yhteys muihin ihmisiin vaikutti myös siihen, millaista musiikkia Pumpille päätyi. Markin bändeineen (Totte Rautiainen, Nicolas Rehn, Teppo Mäkynen) tykkää yhdistellä musiikkiinsa keikoilla erilaisia elementtejä, ja meininki on usein paljon villimpää lavalla kuin studiossa musiikkia äänittäessä. Elävän yleisön reaktioiden seuraaminen vaikutti olennaisesti uuden levyn materiaaliin.
– Rupesin miettimään, että miten porukan saa liikkumaan ja elämään musiikin mukana. Tuli ajatus, että olisi kivaa tehdä enemmän tasaisempia biittejä. Kuuntelin hieman uudempaa afrobeatia, ja esimerkiksi Omah Layn kappale Holy Ghost nousi isoksi suosikiksi.
Uusien kappaleiden ja yleisön välinen yhteys syntyy Markinin mielestä kuitenkin vasta sen jälkeen, kun kappaleita on ensin soitettu livenä puolen vuoden ajan. Livetilanne on eräänlainen tulikaste, jossa huomataan erityisesti uusien vielä julkaisemattomien kappaleiden kohdalla, että uppoavatko ne yleisöön.
– Albumin kuunteleminen on aina hieman eri tilanne. Siinä on aikaa kelata taaksepäin, lukea sanoja ja pohtia. Livetilanteessa taas halutaan se raaka fiilis.
Markinin konsertit ovatkin tunnettuja siitä, että niissä saattaa meininki yltyä yllättävän villiksi. Välillä huomaa katsovansa jotakin, joka muistuttaa enemmän punkbändin irtiottoa kuin rap-keikkaa.
Kyseessä on ollut tietoinen päätös Markinin ja yhtyeen kesken. Levyillään Markin haluaa pitää tietynlaisen tunnelman yllä, johon kuulija voi asettua. Keikoilla puolestaan tarkoituksena on istuttaa kuulija tunteiden vuoristoradan kyytiin.
– Meillä on sopimus bändin kanssa, että levyllä teen periaatteessa asiat niin kuin haluan, ja että livenä asiat tehdään niin kuin tuntuu hyvältä. Jos haluamme vaikka soittaa loppuun Duck Saucen Barbra Streisandin, niin se on ihan sallittua. Ei ole mitään sääntöjä.
Tanssilla on aina ollut tärkeä rooli Markinille. Pump-levyltä löytyykin kappale, jolla käsitellään tanssin merkitystä.
– Keikkojen kohdalla voidaan toteuttaa erilaisia primitiivisiä asioita. Normaalissa yhteiskunnassa emme enää pääse käyttämään ääntämme ja kehoamme tavalla, jonka koen ihmisille tärkeäksi. Se on kirjoitettu syvälle perimäämme, ja liike on meissä kaikissa.
Moshaamista, tanssimista ja huutamista suurempi kunnianosoitus artistille on kuitenkin eräs muusikoille hyvin tuttu ilme.
– Oli taide mikä tahansa, niin pitää saada aikaan ”stank face”, Markin naurahtaa viitaten ilmeeseen, joka näyttää siltä kuin olisi haistanut jotain pahaa.
– Se on suurin kunnianosoitus, jonka voi artistille antaa. Olen joskus lukenut vaikka jotain todella hyvää filosofiakirjaa, ja siitä ilmeestä tietää sisällön osuneen.
Teksti: Samuel Järvinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/24.
