Jazz on vääriä ääniä. Jazz on äänissä, joita ei soiteta. Jazz on kuollut. Jazz ei ole kuollut, se vain haisee pahalta. Jazzista voi olla mitä mieltä tahansa, mutta Suomessa kyseinen musiikkikulttuuri elää ja voi hyvin. Jazz kiinnostaa kuuntelijoita ja muusikoita huolimatta siitä, ettei se keiku levylistojen kärjessä, näy Emma-gaalan televisiolähetyksessä tai soi radiokanavien parhaimpaan kuunteluaikaan.
Istuessamme kahvilassa trumpetisti Verneri Pohjolan, saksofonisti Linda Fredrikssonin, rumpali Teppo Mäkysen ja pianisti Aki Rissasen kanssa läsnä on käsinkosketeltava yhteisöllisyyden tunne. Kaiuttimista soi geneerisen kuuloinen kahvilajazz.
Keskustelijat tuntevat toisensa ja ovat kaikki myös soittaneet yhdessä.
– Tietyllä tavalla kaikki tuntevat toisensa ja tietyllä tavalla kaikki ovat ystäviä, mutta jazzmusiikin tekemiseen kuuluu jollain tapaa individualistisuus ja tietty sisäänpäin kääntyminen. Siinä on tietynlainen aaltoliike, jossa muiden kanssa kommunikointi lähtee usein sieltä sisäisestä maailmasta, Verneri Pohjola avaa suomalaisten jazzmuusikoiden keskinäistä suhdetta.
Jazz on läpi historian ollut musiikkia, joka on ennen kaikkea yhdistänyt ihmisiä. Se on yhdistänyt eri kulttuureja ja kehittynyt sorrettujen ihmisten itseilmaisusta yhteiseksi kieleksi ja kulttuuriksi lukuisille eri ihmisille ympäri maailmaa. Myös Suomessa jazzin sisälle on rakentunut oma kulttuurinsa ja oma ilmaisunsa. Yhteisöllisyyttä rakentavat ja ylläpitävät myös jamisessiot, joissa jazzmuusikot kerääntyvät yhteen soittamaan eri standardeja ja sointukiertoja.
– Soittaminen on siellä jopa ehkä sivuseikka. Se on nimenomaan sitä, että kokoonnutaan yhteen, mikä on mielestäni erittäin hyvä asia, Aki Rissanen pohtii.
– On hienoa, että jamikulttuuri on tullut myös Suomeen. Kun muistelen omaa nuoruuttani, niin ei silloin ollut mitään jazzjameja oikeastaan missään, Teppo Mäkynen muistelee.
Vaikka parhaimmillaan jamisessiot tarjoavat mahdollisuuden verkostoitua ja perustaa uusia bändejä ja kokoonpanoja eri muusikoiden kanssa, eivät ne kaikissa herätä pelkästään intoa.
– Mulla on jotenkin tosi kompleksinen suhde jameihin. Jokin osa sydämestäni janoaa kaikkien ihmisten sekaan ja olemaan osa sitä yhteisöä, mutta mun on todella vaikea nauttia siinä tilanteessa itse musiikin tekemisestä. Siinä nousee esiin ajatuksia, että nyt pitää näyttää kaikki mitä osaa. Varmaan kouluajoista jäänyt sellainen tietty häpeä. Se on tosi kaksijakoinen juttu, Linda Fredriksson avaa omia ajatuksiaan.
Fredrikssonin kertomat pelot ovat ymmärrettäviä, sillä ainakin esimerkiksi Yhdysvalloissa jamisessiot saattavat olla hyvinkin intensiivisiä otteluita, joissa ”heikoimmat” muusikot savustetaan ulos. Näin ei kuitenkaan seurueen mukaan ole asian laita Suomessa.
– Se on se sisäinen kriitikko, joka on aina se suurin este omalle soittamiselle, Pohjola summaa.
Vartijoiden vastuu
Vahvan yhteisöllisyyden varjopuolena voi Suomen kokoisessa maassa olla piirien pienuus, jota pitävät yllä erilaiset portinvartijat. Aihe on seurueen mukaan hieman arka juuri siksi, että kaikki tuntevat toisensa niin hyvin.
– Niillä ihmisillä, jotka päättävät siitä, kuka saa soittaa missäkin, on iso vastuu sen suhteen, että heistä ei tule väärällä tavalla portinvartijoita. Tietysti sekin on ymmärrettävää, että tuottajien ja promoottorien täytyy miettiä useita eri asioita, eli kyse ei voi olla pelkästään solidaarisuudesta. Mukana ovat taloudelliset realiteetit, joihin vaikuttavat aina myös pakosti henkilökohtaisuudet. Se olisi utopistinen kuva, että ne eivät vaikuttaisi, Pohjola avaa ja jatkaa:
– Tämäkin voi olla vain utopiaa, mutta toivon, että ihmisillä, jotka päättävät, kuka soittaa missäkin, olisi kykyä tarkastella omia tunteitaan ja arviointikykyä.
– Olin itse muutaman vuoden tekemässä Pori Jazzeilla ohjelmaa taiteellisessa toimikunnassa. Siellä tajusi heti sen, että omat mieltymykset vaikuttavat siihen, keitä pyytää esiintymään. Totta kai sitä yrittää olla avoimin mielin, mutta on vaikeaa olla puhumatta oman joukkueen puolesta, Mäkynen pohtii.
Mutta millä tavoin saataisiin uusia ja mielenkiintoisia soittajia ja kokoonpanoja paremmin esille, jotta portinvartijat tajuaisivat buukata myös heitä? Keskustelussa ehdotetaan esimerkiksi vakituisia klubi-iltoja, jotka nostaisivat tarkoituksella uusia tekijöitä esille. Ongelmana voi kuitenkin olla se, että kaikki eivät jaksa lähteä katsomaan tuntemattomien kokoonpanojen keikkoja – eivät edes keskustelijat itse.
– Olen pyrkinyt tämän vuoden sisällä siihen, että kävisin vähintään kerran kuussa jossakin konsertissa. Mutta se on näissä elämän ruuhkavuosissa ollut niin, että konserteissa käyminen on ikävä kyllä käynyt liian vähälle. Totta kai musiikkia kuulee paljon, kun käy soittamassa festareilla ja keikoilla, mutta se on eri asia lähteä johonkin konserttiin kuuntelemaan, Pohjola myöntää, mutta toteaa myös saavansa paljon irti konserttikokemuksista.
Tekijöitä saisi enemmän näkyville varmasti myös silloin, jos heitä nostettaisiin laajemmin valtavirtaan. Populaarimusiikin kenttä ei kuitenkaan juuri tunnu kommunikoivan jazzkentän kanssa.
– Uskon, että suurimmalle osalle jazzmuusikoita yhteistyön määrä on aika vähäistä. Käytännössä en usko, että pop, rock ja jazz keskustelevat keskenään isossa mittakaavassa. Vaikka uskon, että esimerkiksi Vernerillä on enemmän yhteyksiä sinne, mutta itselläni sellaisia tilaisuuksia ei ole tullut niin paljoa, Rissanen toteaa.
– Itselläni ainoa kosketus rock ja pop -puolelle on ollut soittaminen basisti Lauri Porran bändissä. Hänellä on selkeästi eri klubit ja eri yleisöt, ja olemme saaneet aikanaan soittaa pari rockfestariakin. Se on ollut vähän jopa puoliksi vitsinä, koska en ole mikään popkiipparisti mielestäni, mutta Lauri kokosi yhteen sekalaisen seurakunnan.
Populaaripuolella soittaminen on luonnollisesti kiinni muusikosta itsestään ja siitä, mistä hän on kiinnostunut. Keskustelijoiden mielestä nykyään tyylien risteämistä tapahtuu entistä enemmän.
– Jos muusikko on pelkästään kiinnostunut soittamaan jazzstandardeja, niin ei hän välttämättä ajaudu muihin juttuihin. Ellei sitten joku toimi visionäärinä, joka haluaa juuri sinut soittamaan johonkin hardcore-biisiin. Omalla kohdallani on aina ollut laajaa se musiikki, mistä pidän, ja sitä kautta on päätynyt soittamaan kaikenlaista. On niin paljon hyvää musiikkia, ja minusta tuntuu siltä, että nykyään ihmiset näkevät asiat laajemmin ja ottavat vastaan enemmän eri asioita innolla, Mäkynen kokee.
Teksti: Samuel Järvinen
Lue koko haastattelu Soundista 11/23.