”Tämän albumin avausraita La Campimania viittaa paikkaan ja henkilöön, jonka ansiota tämän väkevän levyn synty on. Kyseessä on tyylikäs (’hip’) italialaistyylinen kahvila, joita toki muutenkin näkee siellä täällä, mutta tässä nimenomaisessa paikassa espresso on aivan erityislaatuisen ensiluokkaista. Kahvila sijaitsee Länsi Saksassa, aivan 2000 vuotiaan Kölnin keskustassa.”
Näin kertoo varsin vähän tunnetun Blue Note -julkaisun The Golden Eightin kansiteksti. Esittäjänä on Kenny Clarke – Francy Boland & Co., ja levy on nauhoitettu Blue Notelle poikkeuksellisesti Euroopassa, Kölnissä toukokuussa 1961.
Alussa mainittu kahvilanpitäjä on tuottaja Gigi Campi (1928–2010), jonka luomuksena 1960-luvun alussa alkunsa sai Euroopan jazzhistorian merkittävimpiin lukeutuva yhtye, vajaan 20 vuotta toiminnassa ollut Clarke Boland Big Band.
Yhtyeen top billing -nimet ovat amerikkalaisrumpali Kenny Clarke ja belgialainen pianisti Francy Boland. Clarke vaikutti myös vahvasti vanhan manteereen puolella ja asui Pariisissa, ja näiden kahden muusikon ympärille kasautui milloin millainenkin tähtisikermä eri maalaisia soittajia. Yhtye kantoi eri kansallisuuksien muodostamaa kuvainnollista lippujen tilkkutäkkiä ylpeänä ja vei samalla eteenpäin yhtenäisyyden sanomaa, joka on nähtävissä esimerkiksi Jazz Is Universal -levyn kannessa. Tusina eri uskontoakin mahtui 17 ja 21 muusikon välillä vaihdelleen orkesterikokoonpanon sisään sulassa sovussa.
Huomionarvoisia muusikoita Clarke Boland -saagassa olivat trumpetisti Dusko Goykovich (silloisesta Jugoslaviasta), pariisilaistuneet amerikkalaiset Jimmy Woode (basso) ja Johnny Griffin (saksofoni), ruotsalaispasunisti Åke Persson, brittifonistit Tony Coe ja Ronnie Scott sekä Kööpenhaminassa asunut amerikkalaisfonisti Sahib Shihab. Yhtye teki yhteistyötä myös kuuluisien laulusolistien Carmen McRaen ja Mark Murphyn kanssa.
Ensimmäinen Clarke Boland -raita, jonka kuulin, sinetöi oitis yhtyeen paikan jazzkiinnostukseni huipulla. Kokoelmalevyllä kuulemani Un Graso De Areia oli totaalinen ”puulla päähän” -elämys kuulijalle, jolle big bandit olivat tarkoittaneet lähinnä jotain pystyyn kuollutta dixielandia. Miten voimakas, svengaava, moderni ja jyräävä kappale onkaan! Kyseinen levy, Latin Kaleidoscope, oli löydettävä jostain ja oitis!
Monet muut seurasivat: Mark Murphyn kanssa nauhoitettu Midnight Mood (1968), hienolla mustahopealla sleevellä varustettu Off Limits (1971), kömpelöhkön semieroottisen kannen rastikseen saanut Sax No End (1967) ja kirsikkana kakun päällä Japanista asti löydetty The Golden Eight (1961). Kaikki täyttä rautaa. Pitkään Clarke Boland Big Band määritti minulle kuulijana yksinoikeudella sen, miltä verevä suuryhtye jazzissa kuulostaa.
Saagaan kasvoi kiehtovia kerroksia uusien levylöytöjen myötä. Pidän monia muusikoiden omilla nimillä julkaistuja, osin Clarke Boland Big Bandin muusikoilla nauhoitettuja pienyhtyelevyjä kenties vieläkin rakkaampina kuin ison bändin teokset. Sahib Shihabin Seeds, Companionship ja Summer Dawn, ”holy grail” -harvinaisuuden maineen saaneet Dusko Goykovichin Internacionalni Jazz Oktet -kymppituumainen, Clarke Boland Sextett -nimellä tehty mystinen Swing Im Bahnhof, tai vaikkapa Johnny Griffinin erittäin aliarvostettu Lady Heavy Bottom’s Waltz ovat kaikki huikeita näytteitä 1960-luvun kuumien vuosien eurooppalaisesta huippulaadusta, julkaisijoinaan usein mystisen oloiset ja vieraan kuuloiset levymerkit kuten SABA, Vogue tai RTB.
Big bandin osalta kaiken ytimessä olivat musiikin laadukkaat perusraaka aineet: Bolandin säveltäjän ja sovittajan kyvyt, Clarken johtaman rytmisektion tarjoama luja selkänoja sekä tähtisikermä toinen toistaan taitavampia, mutta silti musikaalisuudessaan tinkimättömiä solisteja. Gigi Campin unelma kävi toteen ja voittava paahto oli valmis. Barista pyöräytti kokoon big bandin, joka asetti uuden riman modernille jazzille Euroopan mantereella.
Yhtyeen kulta-aika ajoittui 1960-luvulle ja Campi teki kaikkensa lukuisten studiosessioiden eteen, toisinaan soitellen vierailevia muusikoita paikalle ympäri maailman, jopa USA:sta asti. Musiikki oli tärkeämpää kuin raha, eikä ihmekään että alussa mainittu La Campimania on vain yksi maestrolle sävelletyistä tribuuteista. Toista kuuntelen parhaillaan: Sahib Shihabin levyttämä Campi’s Idea.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 3/21.
