Rakennuksen ovella roikkuu loppuunmyyty-kyltti, ja tunnelma porttien takana on sen mukainen: tiivis, riehakas ja intensiivinen. Helsingin Tiivistämön perjantai-illan ohjelmassa on entisiä Ranger-jäseniä sisältävän Emissaryn keikan lisäksi Havukruunun uuden Tavastland-albumin julkaisukonsertti.
Emissary on jo lauteilla ja tuvan lähes ääriään myöten täyttäneen yleisön fiilis näyttää olevan kovassa nousussa. Tunnelma on kohdallaan myös takahuoneen puolella, joskin pientä hermostuneisuuttakin taitaa olla ilmassa. Se ei ole kumma, sillä Havukruunun pitkä setti koostuu paitsi Tavastlandista myös muutamasta vanhemmasta iskusävelmästä. Pian alkavaan puolitoistatuntiseen mahtuu siis isku ja nuotti jos toinenkin.
– Soitetaan koko Tavastland ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran kokonaisuudessaan, laulaja-kitaristi Stefa sanoo.
– Onhan tässä kieltämättä vähän hämmentynyt fiilis, sillä bändiä viedään nyt aika kovaa. Uutta levyä on kehuttu monelta suunnalta ja vissiin myytykin aika hyvin. Eikä loppuunmyyty-ilmoituksiakaan ole ripustettu oville aiemmin kovin usein.
Jatkossa niitä tullaan näkemään tihenevään tahtiin, ainakin jos Tiivistämön-keikan vihjeisiin on uskominen. Tavastland on julkaistu aiemmin samana päivänä, mutta moni yleisössä näyttää osaavan levyn sanoitukset ulkoa alusta loppuun. Nyrkit puivat ilmaa ja niskat saavat kyytiä.
Hurmos on vahva sana, mutta laimeammat termit eivät riitä, kun seuraa tiukasti soittavan ja väkevästi esiintyvän Havukruunun – jossa vaikuttavat myös basisti Humö, kitaristi Henkka ja rumpali Kostajainen – ja yleisön välillä väreilevää yhteyttä.
Tiivistämön ilmanalassa tuntuu olevan 1990-luvun alkupuolelle vievää mustan metallin mystiikkaa. Kun vaikkapa varhainen Immortal on soittanut aikoinaan ensimmäisiä Bergenin-keikkojaan, vuonojen reunamilla on varmasti virrannut samankaltaista tummaa energiaa.
Luonto hoitaa
Aina Havukruunun asiat eivät ole olleet tällä mallilla. Kun bändin hapuileva toiminta joskus vuosituhannen alkupuolella starttasi, kyseessä oli Stefan yhden miehen projekti, joka puuhasteli omaksi ilokseen. Tuolloin yksi Stefan suurimmista innoittajista oli Bathory – ja on toki edelleen.
– Ensimmäisenä kolahti Judas Priest, mutta seuraavaksi iski Bathory. Kun näin Blood Fire Death -albumin aikaisen mystisen metsäisen bändikuvan, mielenkiintoni heräsi toden teolla, Stefa kertoo.
– Bathoryhan oli Thomas ”Quorthon” Forsbergin oma soolojuttu eikä mikään oikea bändi. Mieleni suorastaan räjähti, kun tajusin Quorthonin tekevän hommia yksikseen. Ehkä minäkin pystyisin siihen? Ajatus oli käänteentekevä, sillä asuin maaseudulla Riihimäen lähellä eikä soittokavereita ollut liiaksi asti.
– Älä silti käsitä väärin: rakastin ja rakastan maaseutua ja luontoa. Se hoitaa minua. Kun olen metsässä ja muut ihmiset ovat vain ikävä muisto jostain toisesta ulottuvuudesta, aistini terävöityvät ja kuulen ajatukseni paremmin.
Sittemmin varsinaiseksi bändiksi kasvanutta Havukruunua on aina ympäröinyt arvoituksellinen ja salamyhkäinen aura – aivan kuin Bathorya aikoinaan. Oli se tarkoitus tai ei, saavutus on joka tapauksessa hyvä näinä läpinäkyvyyden aikoina.
– Omasta hommasta metelöiminen ei ole ikinä ollut meidän juttu, emmekä tule jatkossakaan tyrkyttämään itseämme mihinkään sen ihmeemmin. On ihan varmaa, että tätä juttua tehdään omaehtoisesti loppuun asti. Ottakaa tai jättäkää, Stefa sanoo.
– Quorthon loi täysin omat sääntönsä ja teki hyvin monenlaista musiikkia juuriaan ja peruskiviään unohtamatta. Mikä voisi olla hienompaa? Se on meidänkin ohjenuoramme: Havukruunu ei noudata tai tottele minkään skenen pyhiä tai epäpyhiä sääntöjä. Minulle metallimusiikki edustaa nimenomaan vapautta tehdä asioita sataprosenttisesti oman mieleen mukaan. Kaikenlaiset skenesäännöt lähinnä huvittavat. Jos Havukruunun äärelle löytää vasta tänä päivänä, tilanne on hyvinkin ilahduttava. Tavastland saattaa olla bändin tähänastisen uran väkevin teos, mutta Erkylän raitin varrelle kätketyistä jäätyneistä hautakummuista löytyy monta muutakin omaehtoisen metallin synkkää helmeä.
– Vuonna 2015 julkaistu Rautaa ja tulta -ep oli ensimmäinen julkaisu, jonka takana pystyin seisomaan… suhteellisen ylpeänä. Sitten teimme sopimuksen saksalaisen Naturmacht Productionsin kanssa ja aloimme värkätä ensimmäistä pitkäsoittoa. Silloin oli päällä yllättävänkin kova into ja julkaisimme kolme albumia [Havulinnaan, 2015, Kelle surut soi, 2017, ja Uinuos syömein sota, 2020] viiden vuoden sisällä.
Kehitys oli ripeää, sillä viiden vuoden takainen Uinuos syömein sota oli julkaisuvuotensa parhaita metallilevyjä.
– Silloin Havukruunu oli jo varsinainen bändi, ja muiden jäsenten panos oli hyvinkin oleellinen. Jos olisin yrittänyt tehdä Uinuos syömein sodan yksin, siitä ei olisi missään nimessä tullut nykyisen kaltaista!
Vanhaan aikaan
Svart Recordsin julkaisema Tavastland todistaa taas kerran, että Havukruunu kykenee kuulostamaan erilaiselta, omaehtoiselta ja raikkaalta, vaikka luottaakin tuttuihin perustuksiinsa.
– Jos minulla oli kirjoitusvaiheessa jokin muita kirkkaampi johtoajatus, se oli ehdottomasti tämä: miltähän mahtaisi kuulostaa, jos Judas Priest soittaisi Bathorya? No, en tarkalleen tiedä, mutta Havukruunun käsissä tuo kombinaatio soundaa Tavastlandin kaltaiselta.
– Yksi levyn avainbiiseistä on Havukruunu ja talvenvarjo. Kappale syntyi jo aikaa sitten ja oli vahvasti mielessä, kun hahmottelin albumin isoja suuntaviivoja. Levyn avaavan Kuolematon laulunhenki -biisin painavat riffit eivät nekään ole sattumaa. Halusin albumin lähtevän liikkeelle erittäin raskain askelin, ja niin tapahtuikin.
Jos jo edellinen Havukruunu-albumi oli kokonaisen yhtyeen teos, Tavastland on sitä vielä vahvemmin.
– Emme treenanneet ennen nauhoituksia yhdessä juuri ollenkaan. Paria uutta biisiä taidettiin katsoa koko bändin kesken, Stefa toteaa.
– Lähetin jätkille musiikillisia ideoita, sovitusjuttuja ja niin edelleen, ja he sitten kommentoivat niitä tiiviiseen tahtiin. Lopulta kävi niin, että sain muilta paljon aiempaa enemmän apua ja huomasin jopa kaivanneeni sitä. Kun jätkät antoivat ehdotuksia ja haastoivat ihan kunnolla, se kiistämättä paransi lopputulosta.
Sanoituksiltaan Tavastland pysyttelee löyhien raamien sisällä. Kyseessä ei ole konseptilevy, mutta sen teksteistä löytyy tiettyjä yhdistäviä elementtejä.
– Lähdetään siitä, että pyrin aina sijoittamaan tarinat johonkin… vanhaan aikaan. Käytän myös paljon vanhahtavia vertaus- ja kielikuvia. Jos kappaleessa pohditaan vaikkapa järjestäytyneen uskonnon asemaa nykyisessä yhteiskunnassa, aiheeseen saatetaan pureutua loikkaamalla satojen vuosien taakse – esimerkiksi vuoteen 1237, jolloin Hämeessä noustiin kapinaan kirkkoa vastaan ja pappeja juoksutettiin puiden ympäri. Lisäksi minua ovat inspiroineet esimerkiksi suomalainen puhumattomuuden kulttuuri ja vahvat ulkopuolisuuden tunteet. Voisin alleviivata, että Havukruunun kollektiivisen ajattelun mukaan me emme kuulu tähän aikaan ja maailmaan.
De Miseriis Fennorum -päätösbiisissä käsitellään luonnosta vieraantumista.
– Ihminen on elänyt vuosisatoja metsässä, harmonisesti ja symbioosissa. Nykyään tuijotamme pieniä ruutujamme kerrostalojen kopperoissa sähkövalon loisteessa ja pelkäämme ja ahdistumme enemmän kuin koskaan. De Miseriis Fennorumin ja oikeastaan koko levyn viesti on: jättäkää tämä nykypaska taaksenne ja palatkaa aitojen asioiden äärelle – edes hetkeksi!
Miltä Havukruunun tulevaisuus näyttää?
– Tavastlandin tekemisestä jäi niin hyvä tunnelma, että eiköhän meiltä ainakin yksi albumi vielä tule. Aikoinaan oli vahva ajatus, ettei Havukruunu heitä yhtään keikkaa, mutta tehdäänpä nyt niin, että soitetaan vielä ainakin muutaman kerran!