PMMP:n taival päättyi sunnuntaina 27. lokakuuta 2013 Helsingin Jäähallissa. Samana vuonna PMMP oli kiertänyt klubeja ja festareita sekä tehnyt massiivisen hallikiertueen. Yhtye oli nähnyt ja tehnyt 10 vuoden aikana lähes kaiken.
Tämän maratonin jälkeen elämäntapa nimeltään PMMP oli yhtäkkiä ohi niin Paula Vesalalle ja Mira Luodille, kuin myös livebändin Heikki Kytölälle, Juho Vehmaselle ja Mikko Virralle. Ei enää PMMP-perhettä samalla tavalla kuin yli vuosikymmenen ajan tätä ennen. Ei enää PMMP-albumeita. Ei enää kiertueita eikä festareita tällä porukalla.
Nuo ajat vetävät nyt reilu vuosikymmen myöhemmin Luodin ja Vesalan yhä mietteliääksi. Kun PMMP:n maaliviiva lähestyi, oli tunnelma bändissä hämmentyneen helpottunut.
– Jäähallissa oli ihana hetki, kun bändi soitti Korkeasaari-biisin, jossa en ollut mukana ollenkaan, kipitin itse yleisöön ja se oli niin liikuttavaa, kun näin ensimmäistä kertaa sen oman bändin esiintyvän, Luoti muistelee päätöskeikkaa.
– Sen jälkeen oli vähän vaikeaa kasata itsensä takaisin sinne lavalle. Sitä ennen olin jo sellaisessa mielentilassa, että odotin tuon kaiken loppuvan. Siinä oli antanut niin isosti kaikkensa kaikelle. Jopa meidän valomies Tomppa piti sellaista ”yksi keikka vähemmän” -kampaa mukanaan, mikä kuvastaa sitä, miten paljon hommia olimme tehneet.
Erityisen kuluttavaksi vuoden 2013 teki Vesalan mukaan juuri hallikiertue. Sellaisia ei Suomessa ollut moni bändi tehnyt ennen tuota, eikä ole muuten tehnyt sen jälkeenkään. Hallit ovat jotain ihan erilaista kuin klubit tai festarit.
– Nykyään on muodikasta sanoa, että kuka teki ensimmäisenä hallin ja kuka Stadikan, mikä ei mulle merkitse sinänsä mitään, mutta noissa jätetään usein mainitsematta, miten hullun määrän duunia tuollaiset konsertit vaativat, Vesala sanoo.
– Hallikeikat olivat tuotannoltaan isoja. Ne kestivät kolme tuntia ja kun koko homma oli paketoitu joskus aamuyöstä, tätä seurasi pitkä matka seuraavaan paikkaan ja sitten tehtiin sama uudelleen 3–4 tunnin yöunilla. Siksi tuosta ajasta muistaa kaikkein parhaiten sen, miten väsynyt oli. Takahuoneessakin yritti vain torkkua ihan h-hetkeen asti.
Varsinaisesti tyhjän päälle kukaan ei jäänyt edes PMMP:n päätyttyä. Luoti hekottelee, että tuon samaisen sunnuntain jälkeisenä maanantaina kello 7:30 hänellä alkoivat jo The Voice Of Finland -kuvaukset tähtivalmentajan roolissa.
Vesala puolestaan oli jäähyväiskiertueen aikoihin teatterikoulussa ja kasvatti pientä poikaansa. Hän ihmettelee nyt itsekin merkitsevä katse silmissään, miten hyvä asia se taisi olla, että monien rautojen oltua tulessa PMMP jäähtyi.
– Sulle jäi vähän päälle se sanonta, että kohta sä saat sydärin, ja hoit sitä koko ajan, Luoti kuittaa kaverillisesti.
– Sitä vähän pelättiin. Mutta ei se sydäri sitten koskaan tullutkaan. Ei, vaikka manasin sitä joka aamu, Vesala naureskelee ja huokaisee sitten, että sydärittömyys oli pieni yllätys siihen nähden, mitä kaikkea oli tapahtunut.
Yleisö näki itsensä lavalla
PMMP-historiaa nyt peilaillessa ei ole mikään kummallinen juttu, että laulajilla, koko bändillä ja sen tiimillä oli viimeisen kiertueen jälkeen akut ja patterit lopussa. He todellakin olivat antaneet kaikkensa PMMP:lle 10 vuoden ajan.
Aikaan mahtui viisi albumia, kokoelmia, live-tallenteita, pari kirjaa, tuhatkunta keikkaa, satoja haastatteluja ja niin paljon kaikkea, että pelkästään sitä ajatellessa hengästyy. Kaiken päälle bändi ei pitänyt koskaan edes kunnon taukoja.
– Pisin keikkatauko koko tuona aikana oli se, kun soitettiin kiertueen päätöskeikka elokuussa 2007 Huvilateltassa Helsingissä, Miran vauva syntyi loppusyksystä, mun vauva syntyi keväällä ja sitten oltiinkin taas kiertueella, kun mun poika oli kolme kuukautta vanha… ja tuonakin aikana me tehtiin koko ajan levyä, Vesala summailee nyt.
Luoti palaa ajassa vielä kauemmaksi taaksepäin ja sanoo nauraneensa ääneen kaikille arkistokuville, joissa bändi tutkii paperikartoista reittejä seuraavalle keikkapaikalle, kun PMMP kiersi varhaisina vuosinaan sissitaktiikalla Suomea.
– Monta vuotta me liikuttiin koko porukalla pakettiautolla. Mekin Paulan kanssa ajettiin sitä autoa, myytiin merkkarit, painatettiin omat t-paidat, roudattiin bändin kamoja ja en keksi melkein mitään, mitä me ei oltaisi tehty.
– Ensin ollaan jossain Pohjanmaalla keikalla, siellä eturivi kopeloi tisseistä ja perseestä ja viisi minuuttia myöhemmin ollaan myymässä paitoja niille samoille tyypeille, Vesala nauraa päätään pudistellen.
Kukaan ei voi olla täysin valmis sellaiseen huomiomylläkkään, joka seurasi jo Rusketusraidat-ensisinkkua, jolloin Luotia ja Vesalaa pidettiin tähdenlentobimboina. Eikä kukaan voi valmistautua siihenkään, mitä tapahtui sen jälkeen, kun Kovemmat kädet (2005) ja Leskiäidin tyttäret (2006) veivät PMMP:n koko Suomen huomion keskipisteeseen.
– Alussahan homma oli sitä, että aina kun minut nähtiin jossain, niin kysymys oli: ”Missä Paula on?” Mistä vitusta mä voisin tietää? Sitten kun se alkoi tapahtua toistuvasti, niin kyllä mä ymmärsin, että meidät mielletään sellaiseksi yhdeksi köntiksi. Se oli jotenkin söpöä, mutta sitä meidän sekoittamista en vieläkään täysin ymmärrä, Luoti nauraa.
– Me oltiin Mira ja vaikka ”Päivi”, eli meidän identiteetti oli ”ne rääkyjät” ja me oltiin monien ihmisten silmissä yksi asia. Tosin sitten kun yhdessä välissä mä värjäsin hiukset tummiksi, niin olinkin yhtäkkiä ”Tarja Pakarinen”. Tai sitten me oltiin jomman kumman nimi ja ”se toinen rusketusraita”, Vesala jatkaa lukemattomien sekaannusten listaa ja lisää, että yksityisyys oli kyllä PMMP-aikoina mennyt, mutta aina ei voinut olla ihan varma, että kenen yksityisyys se oli.
Luoti huomauttaa, että nykyään tuollaiseen julkisuusprässiin voisi saada jopa valmennustakin. Nuorina PMMP-laulajina heidän ikäluokalleen ei juuri ollut terapiaa tai sparrausta tarjolla.
– Meillä oli Paulan kanssa toisemme, eikä mekään osattu aina halata toisiamme. Ei julkisuuden suhteen ollut kukaan auttamassa. Joskus ihmettelin, miksei äiti laita ikinä viestiä, että olipa kiva haastattelu, mutta kun ne haastattelutkin oli välillä niin hirveitä, kun meitä pilkattiin suorassa tv-lähetyksessä. Ei kukaan osannut reagoida siihen.
Nykyään promoottorit ovat Vesalan mukaan parhaassa tapauksessa oikeasti artistien puolella, huolehtivat heistä ja varmistavat ettei jaksaminen lopu kesken edes silloin, kun meno on kuumimmillaan.
– Mira oli ainoa, joka puolusti minua ja minä puolustin Miraa. Nykyäänhän tuollaista kuvaamani kaltaista ei enää tapahtuisi. Mulle tulee ihan järjetön kunnioitus artisteja kohtaan, jotka uskaltaa siirtää tai vaikka perua keikkoja tai kiertueita, jos oikeasti tunnistavat, että nyt ovat ihan jaksamisensa äärilaidoilla ja duunilla vain vahingoittaisi itseään.
Tämä nostaa Luodin mieleen aidon ääritilanteen, jolloin hän makasi sairaalassa, oli oikeasti todella kipeänä ja sai syyllistävän puhelun, jonka sanoma oli: ”Tajuatko miten moni kärsii tappioita sinun takiasi?”
– Siitä seurasi loputon määrä itsevihaa ja syyllisyyttä, kunnes Paula keksi, että laitetaan mulle sidettä jalkaan, jotta kaikki varmasti näkevät, että olen oikeasti kipeänä. Siten kukaan ei ihmettelisi rauhallisempaa menoa keikalla.
Vesala hymähtää lempeästi, että ”voimaannuttava” on jo vähän kulunut sana, mutta jatkaa heti, että kyllä se oli tavattoman voimaannuttavaa, kun he itsekin saivat PMMP-aikoina raivota tärkeistä asioista hikisinä lavalla.
– Meille se oli iso henkireikä, että saatiin olla sellaisia kuin haluttiin ilman, että sen oli tarkoitus olla mikään provo. Mun näkökulmastani meidän suosio perustui osittain siihen, että aika moni näki vihdoin itsensä siellä lavalla. Tytöt, jotka eivät olleet aiemmin nähneet itsensälaisia laulajia meuhkaamassa lavalla, samastuivat siihen, että me uskallettiin.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 6/24.