Kotimaassaan muutaman viime vuoden aikana kovaan suosioon singahtanut GA-20 (nimi tulee bändin suosimasta Gibsonin vahvistintyypistä) on lumonnut blues-väen ja paljon rock-porukkaakin kursailemattoman simppelillä otteellaan ja rennolla svengillään. Laulaja-kitaristi Pat Faherty ja yhtyeen levyt tuottava kitaristi Matthew Stubbs perustivat vuonna 2018 bändin, jonka pian täydensi rumpali Tim Carman. Tiimin iät pyörivät 35–40 välillä. GA-20 soittaa loppuviikosta Suomessa neljä keikkaa, joten tavoitin asian tiimoilta Matt Stubbsin puhelimeen Saksan-kiertueelta.
Hello! Teillä lähti suosio nopeaan yläkierteeseen melkein heti kun bändin perustitte. Pääsikö tilanne yllättämään?
— Kyllä me ollaan hyvin yllättyneitä ja hyvin mielissään, että ihmiset tuntuu diggaavan meidän tyylistä bluesia. Meillä oli ideana vaan tehdä sellaista musiikkia, mitä me itse halutaan kuunnella. Ei sen suurempaa suunnitelmaa.
Millainen blues-skene Amerikassa nykyään on?
— Maa on iso, joten tilanne on hyvin erilainen eri puolilla. Joissakin paikoissa, kuten Memphisissä ja Chicagossa, skene on erittäin elävä. Mutta blues-festivaaleja järjestetään paljon ympäri maata ja bluesfanit tuntuvat mieluusti osallistuvan niihin, se osasto toimii hyvin. Varsinaisia blues-klubeja ei kyllä ole Chicagoa ja Memphisiä lukuun ottamatta paljon. Esimerkiksi meidän kotikaupungissa Bostonissa ei oikeastaan ole ensimmäistäkään, ja länsirannikolla, missä me juuri oltiin kiertueella, me soitettiin järjestään rock-klubeissa tai paikoissa, jotka tarjoavat monenlaista musiikkia.
Minusta näyttää siltä, että viimein, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen, myös mustat on löytämässä bluesin uudestaan. Vai mitä mieltä olet?
— Kyllä, nykyään meillä on taas monia hienoja afrikkalaisamerikkalaisia blues-muusikoita, jotka tekevät levyjä. Omista suosikeistani voisin mainita Jontavious Willisin ja Cedric Burnsiden. Todella kovia molemmat. Myös naisartisteja on paljon, ja se on ihan mahtavaa!
GA-20 tuntuu suosivan ja vaalivan klassisen mustan bluesin parhaita piirteitä soundissaan ja muutenkin.
— Minua on innoittanut erityisesti 40- ja 50-luvun chicago blues, toki monet muutkin: Earl Hooker, Buddy Guy, Johnny Guitar Watson ja tietysti Muddy Watersin ja Freddy Kingin kaltaiset tyypit. Heti kun kuulin heitä, rakastuin koko meininkiin: miten he lähestyvät kitaraa, millaisia soundeja he suosivat, mitä he kertovat lauluissaan… Ihan kaikkeen.
Sinähän soitat myös harpisti–laulaja Charlie Musselwhiten bändissä. Mississippissä kasvanut ja nuorena Memphisin syvimmissä blues-kehissä pyörinyt Charlie on yksi suurista elossa olevista vanhan liiton bluesmiehistä. Mitä olet oppinut häneltä?
— Olen ollut Charlien kiertuekitaristi nyt 15 vuotta eli aloitin hänen kanssaan aika nuorena. Pidän itseäni onnekkaana, kun voin sanoa häntä hyväksi ystäväkseni. Olen oppinut Charlielta valtavasti. Ei niinkään niin, että hän olisi sanonut minulle, miten pitää soittaa, vaan ihan vaan olemalla hänen vieressään lavalla illasta toiseen ja myös kuuntelemalla niitä loputtomia juttuja vanhoista bluesmiehistä, jotka olivat eläessään hänen kavereitaan. Charliella on aina ollut tosi hyviä soittajia bändeissään, joten tasokkaiden rytmisektioiden kanssa soittaminen on myös opettanut minulle, miten bluesia pitää soittaessa lähestyä.
Entä John Hammond? Olet soittanut hänenkin kanssaan.
— Joo. Charliella oli pari kiertuetta, jotka John aloitti akustisella setillään, ja sitten (muun muassa Muddy Watersin kanssa soittanut harpisti) James Cotton nousi lavalle meidän kanssa ja lopulta myös John, ja olin siinä säestämässä heitä kaikkia. Se oli hienoa!
Liittyykö teidän Hound Dog Taylorilta omaksuttuun ”kaksi kitaraa ja rummut” –konseptiin jotain erityisiä jippoja?
— Kaikki kysyvät meiltä, että onko jotain erityisiä laitteita, mutta ei meillä mitään erityistä ole. Joku Hound Dogin biisi me soitetaan avoimella vireellä, hiukan alempaa. Hyvin harvoin soitan baritonikitaraa. 98 prosenttia hoidetaan ihan perusvireissä olevilla kitaroilla. Patin kanssa me vaan sovitaan, kumpi soittaa kitaralla ikään kuin bassokuvioita alarekisterissä, ja kumpi sooloilee ja fillailee. Mutta me vaihdellaan rooleja koko ajan.
Miten sinä sytyit bluesille?
— Soitin kitaraa jo 13-vuotiaasta, mutta 15 vuoden nurkilla sytyin bluesiin. Lähinnä isäni ansiosta. Hänellä oli bändi, joka soitti paljon bluesia. Isältä kuulin ensin Jimi Hendrixiä ja Chuck Berryä, sitten kaikkea juurevampaakin bluesia. Isä myös vei minua bluesklubeihin kokemaan keikkoja livenä. Kuulin paljon kovia artisteja, etenkin paikallisia, kuten Roomful Of Bluesia ja Ronnie Earlia. Mutta pidän kovasti myös soulista ja psykedeelisestä rockista, ja myös elokuvallisesta instrumentaalimusasta, sellaisesta twang-soundista. Blues ja sen juuret on kuitenkin kaiken tuonkin musiikin pohjalla. Kaikki tavallaan lähtee bluesista.
Oletko tsekannut afrikkalaista bluesia?
— Jonkin verran. Näin hiljattain (tuaregikitaristi) Bombinon livenä ja hän oli kyllä tosi kova. Tykkäsin!
Mikä siinä oli samaa ja mikä erilaista kuin amerikkalaisessa bluesissa?
— Kuulin bluesin siinä ihan koko ajan, mutta hypnoottisuudessaan se poikkesi esimerkiksi chicago bluesista, jossa ei mennä yhdellä soinnulla ja samalla beatilla niin pitkiä aikoja. Siinä vaipui melkein jonkinlaiseen transsiin. Se oli erittäin tanssittavaa.
Pitääkö paikkansa, mitä luin netistä, että teillä on jo pari albumia valmiina julkaistavaksi?
— Kyllä. Paitsi, että noin vuosi sitten julkaistu Crackdown on jo sitä kamaa. Me oltiin tuotteliaita koronasulun aikana. Crackdownin lisäksi meiltä tuli äskettäin Live in Loveland ja vielä on julkaisematta yksi studioalbumi. Sen lisäksi me tehdään ja äänitetään parhaillaan biisejä taas uudelle studiolevylle. Me ollaan ahkeria. Seuraavaksi ulos tulevalla levyllä on silläkin kaksi kitaraa ja rummut, mutta kokonaan akustisesti. Sekin on minun tuottama, ja inspiraatio siihen tulee Muddy Watersin Folk Singeristä (1964), joka on hyvin intiimi albumi. Se kuulostaa melkein siltä kuin sähköinen levy esitettäisiin akustisesti. Siinä on uusien ohella muutamia meidän vanhojakin biisejä, eri tavalla akustisesti esitettynä. Meidän levyillä on koko ajan lisääntynyt oma materiaali. Akustisen jälkeen tuleva sähköinen levy on lähes kokonaan omaa materiaalia.
Teksti: Jussi Niemi
GA-20 Suomessa:
TO 15.6.2023 Tavastia, Helsinki
PE 16.6.2023 Verstas, Nakkila
LA 17.6.2023 Apollo, Turku
SU 18.6.2023 Telakka, Tampere