Eivät nämä ole säkeistöjä. Nämä ovat kertosäkeitä!
Tuon havainnon Bob Mould teki työstäessään kappaletta, joka sai nimekseen When Your Heart Is Broken. Uudelta Here We Go Crazy -albumilta löytyvä biisi kurottaa tekijänsä mukaan rakenteeltaan 1950-luvun popin suuntaan.
– Biisissä on minulle ominaisia pop-elementtejä. Tarttuva melodia ja heleät popkitarat yhdistyvät tummasävyiseen tarinaan. Kuinkahan monta kertaa voin vielä tehdä näin?
Mould nauraa. On hän muutaman kerran ehtinyt tehdäkin. Here We Go Crazy on Hüsker Dü- ja Sugar-yhtyeissä meritoituneen 64-vuotiaan amerikkalaisen 15. soololevy.
Albumin soinnista tunnistaa sen tekijän. Se ei ole sattumaa, sillä Mould luonnehtii uuden levynsä tekoprosessia ominaissoundinsa kirkastamiseksi. Hiomistyöhön ajoi maailmantilanne. Vuoden 2020 alkajaisiksi Mould sai edellisen levynsä Blue Heartsin valmiiksi. Pari kuukautta myöhemmin hän huomasi olevansa – kuten niin moni meistä – vailla työtä, kiitos viruspandemian.
Mould jatkoi biisien tekemistä, mutta oli epävarma työnsä laadusta. Here We Go Crazy alkoi saada hahmoaan vuonna 2022 jälleen jatkuneen soolokeikkailun myötä.
– Nousin lavalle yksin sähkökitara seuranani. Otin keikkasettiin myös biisejä, joita minulle oli kertynyt Blue Heartsin jälkeen. Mies ja sähkökitara -formaatissa simppelit biisit ovat vahvoilla. Biisin on oltava suora, ytimekäs, että ihmiset nappaavat siitä kiinni ensi kuulemalta, Mould sanoo.
– Tuumasin, että okei, tämä simppeli popkama näyttää toimivan, väännetäänpä lisää sellaista.
Here We Go Crazy kurkottaa Mouldin ominaissoundiin riisutuin ratkaisuin. Tie yksinkertaistamiseen oli lopulta yksinkertainen.
– Koskettimilla, jousilla ynnä muulla – koristeilla, kuten niitä kutsun – on paikkansa. Kuuden vuoden takaisella Sunshine Rockilla ne olivat vahvasti mukana. Tällä kertaa koin, että pärjään kitaralla, bassolla, rummuilla ja laululla – sekä satunnaisella Minimoogilla.
Mould kokee uuden levyn poplataukseltaan samansukuiseksi kuin Hüsker Dün Flip Your Wig (1985), Sugarin Copper Blue (1992) ja soololevynsä Silver Age (2012).
– Levyn puolivälin tummat sävyt muistuttavat minua myös kakkossoolostani Black Sheets of Rainistä. Lost or Stolen -biisin riisuttu akustinen ote taas tuo mieleeni Hüsker Dülle kirjoittamani Too Far Downin.
Here We Go Crazy avautuu parhaillaan myös tekijälleen, kun hän syventyy haastattelu toisensa jälkeen siihen, millaisen levyn tulikaan tehneeksi.
– Tällaisilla ydinosaamistani edustavilla levyillä on tapana kestää aikaa. Pitkään musiikkia tehneiden artistien odotetaan vievän elämänsä ehtoopuolella ilmaisuaan hienostuneemmaksi, mutta enpä tiedä, koittaako koskaan aika, jolloin keksin itseni uudelleen. Ainakaan se aika ei ole nyt!
Maiseman luoja
Here We Go Crazy -biisin päätyminen paitsi uuden levyn nimikappaleeksi myös sen avaajaksi oli Mouldille keskeinen käänne kokonaisuuden hahmottamisessa. Hän kokee avausraidan samanlaiseksi portiksi albumiin kuin Sunshine Rockin käynnistävän nimibiisin.
– Yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni on The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Sen avaava nimibiisi on uskomattoman nerokas avaus levykokonaisuudelle. Myös Here We Go Crazy luo levylle soonisen ja temaattisen maiseman, rakentaa omanlaisensa ajan ja paikan tunnun ja nostaa tekstillään esiin ikonisia elementtejä, lippuja ja satelliitteja.
Vahvan maiseman tarjoaa myös kappaleen musiikkivideo. Etelä-Kalifornian aavikolla kuvatun videon mustavalkoinen visuaalisuus tukee musiikin ydinelementteihin riisuttua sovitusta.
Mould luonnehtii aavikkoa taiteilijalle mahdollisuuksia tarjoavaksi avoimeksi kankaaksi.
– Kaltaiselleni kaupunkien kasvatille, täyteen ahdetuissa ympäristöissä tilasta kamppailemaan tottuneelle, aavikko ja sen päättymätön horisontti on jotain aivan muuta. En osaa sanoa, onko kaikki aavikolla viettämäni aika jotenkin erityisesti inspiroinut minua, mutta nautin siitä ympäristönä. Valosaastetta ei ole juuri lainkaan, öisin on kuin valtavassa planetaariossa. Iholle aavikkohengailu on kyllä ankaraa. Kookosvoiteesta on tullut uusi paras ystäväni.
Toisen sorttinen ilmasto valtaa keskustelun, kun Mould kertoo levyn tummanpuhuvan vaiheen käynnistävästä Fur Mink Augurs -kappaleesta.
– Suomalaisena pystyt varmasti samastumaan tekstin kokemukseen siitä, miten pitkä talvi voikaan olla. Huomasin Berliinissä viettämäni kolmen ja puolen vuoden aikana, että teillä Euroopassa piisaa enemmän pimeyttä kuin meillä. Lumi on toki kaunista, mutta loskaisista kävelykaduista en niin välitä.
– Fur Mink Augursin ytimessä on kokemus talven loputtomuudesta, mutta myös se, että vaikka meillä olisi kuinka selkeä kuva siitä, mihin haluamme tiemme vievän, joskus löydämme itsemme ihmettelemästä, miksi päädyimme sinne minne päädyimme.
”The storm is coming closer / is it time to head for shelter” Mould laulaa viimeistä edeltävässä kappaleessa Thread So Thin. Levyn päätteeksi päädytään sinne parhaimpaan suojaan, rakkaan vierelle.
– Your Side on hieno epilogi levylle. Kaiken epävarmuuden ja pimeyden jälkeen kolme viimeistä biisiä on toiveikas viimeinen näytös.
Elä elämä jonka haluat
Hüsker Dün Zen Arcade juhli viime vuonna nelikymppisiään. Tänä vuonna samaan ikään yltävät New Day Rising ja Flip Your Wig.
Mould kuvailee noiden levyjen aikoja hulluiksi vuosiksi, joiden mittaan sekä hänelle että bänditovereilleen Grant Hartille (1961–2017) ja Greg Nortonille hahmottui yhä selkeämmin, mitä he eivät halunneet olla: taas yksi leimallisen poliittinen hardcorebändi, joka huutaa taukoamatta vallanpitäjille.
Zen Arcadesta muotoutui konseptialbumi, rikkinäisestä kodista pakenevan nuoren miehen kovaonninen odysseia. New Day Rising oli siirtymävaihe, jolla Mould ja Grant ottivat enemmän vastuuta tuotannosta.
Flip Your Wig, Mouldin popsensibiliteetin ensimmäinen kiteytymä, on tekijälleen Hüsker Dün luovuuden huipentuma.
– Myös Candy Apple Grey [1986] on toki hieno levy – I Don’t Want to Know If You Are Lonely ja Sorry Somehow ovat Grantin parhaat biisit, Too Far Down ja Hardly Getting Over It taas viihtyvät keikkasetissäni yhä. Warehouse: Songs and Storieskin [1987] on mainio, mutta vaikka nämä kaksi levyä julkaissut Warner kohteli meitä hyvin, kaiken hyvän alla kytivät ison koneiston odotukset.
Odotuksia oli myös Mouldin kehutut ensimmäiset soololevyt Workbookin (1989) ja Black Sheets of Rainin (1990) julkaisseella Virginillä. Alla kytivät Warner-vuosilta tutut paineet.
– Sitten Rykodisc antoi Sugarille kaiken haluamamme vapauden. Kun Copper Blue [1992] alkoi saada laajempaa huomiota, tajusin, että tällaista momentumia Warner ja Virgin toivoivat. Sittemmin minulle on kertynyt paljon hyviä kokemuksia indieyhtiöistä. Yhteistyö Mergen kanssa Silver Agesta Blue Heartsiin oli hieno viiden levyn suora sekä taiteellisesti että taloudellisesti.
Musiikki on ollut Bob Mouldille nuoruuden punkvuosista saakka keino rakentaa juuri sellainen elämä, jollaista hän haluaa elää. Nyt, 46 vuotta Hüsker Dün perustamisen jälkeen, voi sanoa, ettei pyrkimys jäänyt puolitiehen.
– Me kolme olimme monien ikäistemme tavoin musiikkia rakastavia, levykaupoissa työskenteleviä jätkiä, jotka alkoivat tehdä biisejä ja löysivät lopulta oman soundinsa. Itse luomassamme skenessä kaikki tarjosivat apua toisilleen. Majoitimme kaupunkiimme keikalle saapuvat bändit, ja he majoittivat meidät, kun keikkailimme heidän kulmillaan. Opiskelijaradiot, paikalliset musiikkilehdet ja fanzinet olivat skenen ja elämäntavan rakentumisessa tärkeässä roolissa.
Mould kokee Hüsker Dün olleen yksi keskeisistä yhtyeistä itsenäisen vaihtoehtorockverkoston rakentumisessa. Bändi ikään kuin raivasi ja huolsi tiet, kunnes ne olivat 1990-luvun koittaessa valmiit kaikkien matkattaviksi.
– Eli olkaa niin hyvät, sen kuin matkaatte nyt. Vuosi 1991 ei todellakaan häämöttänyt tien päässä vuonna 1984. Me vain keskityimme tekemään uutta musiikkia ja pysyttelemään hengissä.