35 vuotta. Se on pitkä aika melkein mitä tahansa. Mutta kun soittaa niin pitkään death metalia, se on vähintäänkin hatunnoston arvoinen teko. Amerikkalainen Cannibal Corpse perustettiin 1988, ja vikkeläsorminen basisti Alex Webster on ollut mukana alkukahinoista asti.
Reilusti yli kaksi miljoonaa albumia myynyt Cannibal Corpse ei ole myöskään pitänyt pidempiä taukoja, ja bändi on julkaissut jo kuusitoista studioalbumia. Juuri ilmestynyt levy kantaa otsikkoa Chaos Horrific, ja yhtyeen fanit saavat täsmälleen sitä, mitä he kaipaavatkin: brutaalia mättöä.
– Jos Cannibal Corpsella on joku salainen voimavara, se lienee sitten se, että me olemme toistemme faneja, hymähtää Webster.
– Tarkoitan sitä, että bändissä on kolme biisinkirjoittajaa – minä sekä kitaristit Rob Barrett ja Erik Rutan – ja me rakastamme toistemme kappaleita. Usko pois: kun aloitamme uuden albumin viilaamisen, en malta odottaa Robin ja Erikin ideoiden kuulemista.
– Pandemia tuhosi suuren osan meidänkin kiertuesuunnitelmista, mutta viime vuodet eivät ole silti olleet silkkaa surkeutta. Olemme purkaneet turhautumisemme luomistyöhön, ja tämän vuoksi Cannibalilta on ilmestynyt kaksi täysimittaista levyä kahden viime vuoden aikana.
Cannibal Corpsen tyyli on pysynyt varsin samanlaisena vuosikymmenien läpi, mutta Violence Unimagined (2021) ja uusi Chaos Horrific tuntuvat silti olevan erityisen läheisiä sisarteoksia.
– Olen samaa mieltä. Kirjoitimme molempien levyjen materiaalin lyhyen aikaikkunan sisällä, joten olimme säveltäjinä ”samassa paikassa”. Kun näitä kahta albumia kuuntelee, saa erittäin tarkan kuvan siitä, millainen yhtye Cannibal Corpse on 2020-luvun alkupuolella.
Kitaristi Erik Rutan toimii nykyään myös bändin tuottajana.
– En lakkaa hämmästelemästä hänen taitojaan. Pystyn itse keskittymään yhteen asiaan kerrallaan – esimerkiksi levyn bassoraitojen soittamiseen – mutta Erik kykenee pitämään käsissään todella monia lankoja, eikä hänen keskittymisensä tunnu herpaantuvan hetkeksikään. Hän on tehnyt huikeaa työtä muutaman edellisen Cannibal-levyn tuotannon suhteen.
Nyt maailma on taas auki, ja Cannibal Corpse lähtee tietenkin kiertueelle. Rapakon takana on luvassa kovatasoinen syysrundi, kun Cannibal Corpse hyökkää tien päälle Mayhemin, Gorgutsin ja Blood Incantationin kanssa.
– En ole kovin kova black metal -fani, mutta arvostan Mayhemia suuresti. Olemme myös usein kiertäneet black metal -yhtyeiden kanssa, ja kombinaatio on toiminut aina hienosti, sanoo Webster.
– Gorguts-miehet taas ovat vanhoja kavereitamme 90-luvun alusta. Blood Incantationin herroja en tunne, mutta olen kuunnellut heidän levyjään. On hemmetin hienoa, että death metal -maailmaan ilmestyy heidän kaltaisiaan omaehtoisia bändejä.
– Euroopan-kiertue puolestaan tapahtuu 2024, mutta en vielä pysty kertomaan siitä sen tarkemmin. Kiersimme vanhalla mantereella myös keväällä 2023, mutta emme tuolloin päässeet Suomeen asti. Toivon mukaan tämä epäkohta korjataan ensi vuonna.
Katsotaanpa sitten vähän taaksekin. Alex, pystytkö nostamaan vanhojen Cannibal-julkaisujen joukosta esiin itsellesi tärkeimpiä osumia?
– Eaten Back To Life (1990) oli tietenkin äärimmäisen oleellinen, sillä se oli debyyttimme. Olimme vielä kehitystilassa, mutta saimme junan hienosti raiteille.
– The Bleeding (1994) taas oli ensimmäinen todella kova albumi. Deathin ja Morbid Angelin kaltaiset yhtyeet olivat esikuviamme, ja 90-luvun alkupuolella koimme olevamme heidän oppipoikiaan, mutta The Bleedingin myötä mestari ja kisälli -asetelma alkoi hävitä.
– Kolmantena voisin napata esiin Gallery Of Suiciden (1998), sillä se on merkittävä levy esimerkiksi From Skin To Liquid -kappaleen ansiosta. ja silloin sellainen kappale oli meille hyvinkin erikoinen. Samalla kykenimme todistamaan, että Cannibal Corpse on muutakin kuin gore-aiheista karjuva nopeatempoinen death metal -porukka!
Vielä yksi kysymys: tuleeko Cannibal Corpsesta jonakin päivänä ensimmäinen 50-vuotisjuhlia viettävä death metal -yhtye?
– Jos niin käy, täytän samana vuonna 68. Orkesterin nelikymppiset siintävät jo horisontissa, eikä siitä ole pitkä matka viisikymppisille. Joten miksipä ei?
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/23.
