Viime vuonna yhdysvaltalainen pedaalivalmistaja JHS Pedals julkaisi yhteistyössä PaxAm Studiosin ja Ryan Adamsin kanssa Adamsille ominaista kitarasoundia jäljitelleen VCR Ultracolor -pedaalin. Kukertavakuosinen polkusin sisältää volumeboost-, chorus-, ja reverb-efektit, joita voi käyttää joko yhdessä tai erikseen. Adamsin fanit ovat tunnetusti intohimoisia ja palvovat sankariaan kaikin mahdollisin keinoin. Siten laite aiheutti paljon nettikeskustelua jo ennen julkaisemistaan.
Merkillepantavaa keskusteluissa oli kuitenkin se, että sitä käytiin erityisesti pedaalin ulkoasusta sekä laitevalmistajan moraalista. Valveutuneet laiteharrastajat huomasivat pian, että VCR Ultracolorin graafinen ilme oli kopioitu 1980-luvulla markkinoilla olleesta videokasettikotelosta. Pedaalin ulkoasua kutsuttiin nostalgiseksi, hauskaksi ja trendikkääksi, mutta osa kommentoijista otti asiakseen jopa tuohtua pedaalin grafiikasta.
Keskustelu otti lisäkierroksia JHS Pedalsin maineesta: yhtiötä syytettiin muiden pedaalivalmistajien kopioinnista. Huhujen mukaan tietyt pedaalit olivat teknisesti suoria kopioita jo markkinoilla olevista laitteista, mutta vielä ilmeisempiä kopiosyytöksiä JHS:lle langetettiin, koska se oli kopioinut suoraan myös tunnettujen pedaalien grafiikoita. Eikä siinä vielä kaikki – yhtiö oli joutunut kyseenalaiseen valoon sen edustajan sanottua julkisuudessa homovihamielisiä kommentteja.
VCR Ultracolor oli kuitenkin kaikilta osin JHS:n omaa designia. Sen saaman vastaanoton jälkeen oli silti mahdotonta olla ylpeä pedaalin omistaja leimautumatta samalla joko ajattelultaan ja tyyliltään tietynlaiseksi. Hämmästyttävällä tavalla keskusteluissa nivottiin yhteen pedaalin ulkoasu sekä yhtiön maine, ja vuodatukset saavuttivat yllättäviä metatasoja. Kovin kauas oli tultu siitä, mikä on kitarapedaalin ensisijainen käyttötarkoitus.
Internetin aikana visuaalisuus korostuu. Elämme kuvien kulttuurissa. Uutta kitarapedaalia etsiessä ja ostaessa on kiva katsella netistä mahdollisimman isoja kuvia laitteista. Tästä johtuen pedaalien visuaalisesta suunnittelusta on tullut entistäkin tärkeämpää. Niin ikään suurilta osin internetin vaikutuksesta pedaalien itse tekemisestä on tullut entistä suositumpaa ja vaihtoehtoinen kulutusstrategia. Pedaalien kytkentäkaavioita ja komponentteja voi tilata edullisesti internetistä, eikä niiden kokoaminen vaadi kuin ohjeiden noudattamista ja vakaata kolvauskättä. Samalla on tajuttu, että useimmat pedaalit ovat klooneja jo tunnetuista malleista.
Useimmat kitaristit pyrkivät jäljittelemään mahdollisimman ”autenttista” soundia, sellaista joka tunnetaan rockin klassikkolevytyksiltä. Tällöin lähtökohtana ovat yleensä usein 1960–1990-lukujen soundit. Se oli aikaa, jolloin sähkökitaran sointi muuttui jatkuvasti. Soundi oli viesti.
Tänä päivänä kitaralaitteissa nostalgia myy, eivätkä kitaran sointi-ihanteet ole olennaisesti muuttuneet. Laitevalmistajat haluavat silti myydä koko ajan uusia tuotteita kuluttajille, mutta miten myydä uutuuslaitteita ihmisille, joilla on jo kaikki tarvittavat soundit ennestään? Laadun ja kestävyyden jälkeen ainoaksi erottautumiskeinoksi jää design.
Mutta kuinka olennaista design on pedaalin todellisen käyttötarkoituksen kannalta? Pedaali ei ole siinä mielessä artistin habitusta ja imagoa muokkaava artefakti kuin vaikkapa vaatteet, sillä pedaalin grafiikkaa ihailee lähinnä käyttäjä itse. Mutta samaan aikaan internetissä on lisääntynyt ”post your pedalboard” -tyyppiset meemit, jonka mukaisesti soittajat postaavat kuvia omista pedaalilaudoistaan.
Rock on välineurheilua, mutta jos laitteiden ulkonäkö ja maine ovat käyttäjille olennaisempia kuin laitteiden todellinen funktio, ei ole ihme, että kitaramusiikin sanotaan olevan kriisissä.
Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 1/2018
Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.
