Missä vaiheessa musiikki lakkaa olemasta musiikkia? Vai pitäisikö kysyä, missä vaiheessa alamme luokitella ympäristömme äänet musiikiksi? Musiikin rakastajat, harrastajat ja ammattilaiset ovat pohtineet tätä tietysti aikojen alusta asti, mutta teollistumisen ja modernin yhteiskunnan sekä uudenlaisen modernin elämäntavan ja musiikin myötä keskustelut ovat vain kiihtyneet.
Musiikki on organisoitua meteliä. Sovitusti rakennettu ja kotoisaksi koettu systeemi. Mutta Euroopassa etenkin 1800-luvun lopulla kiihtyneen nopean teollistumisen ja kulttuurin kokonaisvaltaisen modernisoitumisen myötä musiikki alkoi saada uudenlaisia, ulkomusiikillisia merkityksiä. Taiteilijat hylkäsivät vanhat dogmit. Luotiin uutta filosofiaa ja estetiikkaa.
Oli vuosi 1913, kun italialainen taidemaalari Luigi Russolo julisti futuristisessa manifestissaan L’arte dai Rumori perinteisen melodisen musiikin kaavojen olevan rajoittavia. Russolon mukaan teollinen vallankumous oli antanut ihmiselle kyvyn arvostaa monimutkaisempia ääniä, ja hän visioi tulevaisuuden musiikin perustuvan tehtaiden ja koneiden ääniin. Samana vuonna Russolo suunnitteli ja rakensi erilaisia ääniä luovia melukoneita nimeltään Intonarumori ja sävelsi niille teoksen Gran Concerto Futuristico. Metelimusiikille, noiselle, oltiin luotu perusta.
Jo tätä ennen länsimaisen taidemusiikin säveltäjät olivat hylänneet perinteisen harmonian ja melodian. Arnold Schoenberg ja hänen kehittämäänsä 12-säveljärjestelmään uskoneet opetuslapsensa alkoivat luoda riitasointuista, dissonanssisointiin perustuvaa, abstraktia musiikkia.
Atonaalinen, sattuman varaan perustuva ja erilaisille koneille sävelletty musiikki oli käsitetaidetta, jonka tarkoitus oli hylätä vanha estetiikka ja maailmankatsomus. Metelimusiikki artikuloitiin uudenlaiseen, modernistiseen maailmankatsomukseen, jonka poliittisesti radikaaleimmat ja synkimmät seuraukset kyllä tiedetään.
Omalla populaarilla tavallaan jo 1950-luvulla syntynyt rock’n’roll ja siitä erilaisiin alalajeihin nopeasti kehittynyt rock oli juuri teollisen, modernin maailman meteliä. 1960-luvun British invasion, garage, heavy metal ja myöhemmin syntynyt punk perustuivat kaikki musiikin ohella äänimyrskyyn, volyymin dominanssiin ja tyyliteltyyn äänikaaokseen. Metelistä, säröstä, feedbackista, teollisesti kolisevista rummuista, huudosta ja hulluudesta tuli keskeinen ilmaisukeino.
Nykymuotoinen noise alkoi muotoutua 1970 -luvulla, kun uudenlaiset, halvat elektroniset instrumentit alkoivat olla harrastelijamuusikoiden saatavilla. Luovat kuluttajat ottivat uusista laitteista kaiken irti ja ”väärinkäyttivät” niitä parhaan kykynsä mukaan. Noise-artistit työstivät prosessoiduista, usein hurjasti särötetyistä äänimanipulaatioista, kenttä-äänityksistä, ”ei-musikaalisista” lauluosuuksista, häiriöäänistä, kihinästä, särinästä ja huminasta uudenlaista kollaasimaista musiikkia. Kaikkea tavanomaista ja varsinkin melodista vältettiin.
Noise on valtaa. Se on ääniterroria, jonka avulla voidaan vaikka kiduttaa. Jimi Hendrixin viidakkoveitsen lailla viiltävä feedback, John Cagen hajoava piano, Lou Reedin vainoharhainen Metal Machine Music, Sonic Youthin huumeinen dissonanssi, Cabaret Voltairen ja Coilin ohjelmallinen teknoindustrial, puhumattakaan japanilaisten noise-samuraiden (Merzbow, Masonna, The Gerogerigegege) kamikaze-iskuista ovat nykyaikaisen, kaupunkilaisen, sorretun, haaveisiinsa pettyneen, muunsukupuolisen, vaihtoehtoisen ja postmodernin sieluntilan autenttisia kuvauksia! Ne ovat jungilaisia arkkityyppejä, äänekkäitä rukouksia, joiden välityksellä otamme haltuun häröilevän elämän sykettä. Noise, no wave, experimental, grindcore, crust, you name it!
Henkilökohtaisesti hämmästyttävimmät meteliaktit olen nähnyt Tampereen Klubilla. Heinäkuussa 2009 ”New Yorkin kovaäänisin bändi”, Oliver Ackermanin johtama A Place To Bury Strangers, vei kitaratriosta lähtevän mökän sellaiselle täysin pitelemättömän väkivaltaiselle tasolle, jossa tilinteko ja suoranainen paniikki vuorottelivat yleisössä. Kenties vielä katarttisempi oli The Swansin ritualistinen äänimurha toukokuussa 2011. Minun poukkoileva mieleni rusikoitiin siinä rytäkässä uusiksi.
Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 3/2018
Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.
