KUUKAUDEN DEMO: LARRY PENINSULA
Artistin kotisivulla on otsikko: Authentic singer-songwriter from Oulu, Finland. Autenttisuus on musiikkia arvioitaessa ongelmallinen termi, sillä se voi tarkoittaa tilanteesta ja genrestä riippuen mitä tahansa. Keinotekoinen postmodernismikin voi olla autenttista, tekijälleen ja yleisölleen todellista, omilla ehdoillaan. Mutta kun autenttisuutta punnitaan tyylin perinteiden omaksumisen näkökulmasta, voi oululaista Larry Peninsulaa kutsua hyvällä syyllä autenttiseksi. 25-vuotias Peninsula, ristimänimeltään Lauri Niemimaa, on sisäistänyt country-musiikin estetiikan pieteetillä, ja ainoastaan aksentti paljastaa, ettei mies ole syntyjään amerikkalainen.
Peninsulan musiikki on varsin perinteistä ja konstailematonta countrya, mikä ei ole kovinkaan muodikasta Amerikan ulkopuolella näinä päivinä. Toki countrya tehdään nykyäänkin, mutta useimmiten alternative- tai americana-liitteillä varustettuna. Peninsula ei näe countryssa ironiaa, vaan kauneutta ja vilpittömyyttä. Vagabond -ep:n nostaa kuukauden parhaaksi demoksi sen nimiraita. Näin traditionaalisissa puitteissa ei ole helppo tehdä hyviä lauluja. Melankolisen mietteliäs Vagabond on kaunis kertomus matkasta ja irrallaan olemisesta. Melodia on vahva, svengi kohdallaan ja tremolo-kitaroissa on twangia. Walking On Shaky Ground on varsin popmainen balladi ja selkeästi heikompi kappale. When You Said You Don’t Love Me Anymore korjaa kurssia hankwilliamsmaisena, keinuvana kantrivalssina.
Vagabondilla Peninsula soittaa kaikki instrumentit itse, eikä ratkaisua tarvitse ihmetellä. Kitara, mandoliini ja dobro soivat artistin käsissä heleästi ja rummutuskin on tyylinmukaisen kevyttä. Willien Nelsonia ihailevan laulajan pehmeässä äänessa on voimakas vibrato. Walking On Shaky Ground -balladissa laulaja annostelee sitä jo turhankin voimakkaasti. Vibrato tuo sointiin iskelmätunnelmaa, ja on kuuntelijasta kiinni, pitääkö sitä kiusallisena vai ei. Minua se ei häiritse. Särövallien ja mollijorinan seassa Peninsulan musiikissa viehättää vilpittömyyys, asenne sekä toteutuksen taso. Tie ei ole helppo, onnea matkaan!
Kuukauden demovoittaja Larry Peninsula vastasi demosedän visaisiin kysymyksiin
Kuinka olet päätynyt tekemään näinkin perinnetietoista countrya?
– Se on pitkä tie. Olen tehnyt musiikkia pikkupojasta lähtien ja samalla kuunnellut kaikkea mahdollista, mutta 10 vuotta sitten löysin kantrin. Siihen vaikutti suuresti näkemäni The Eaglesin Hell Freezes Over -konserttivideo. Sittemmin olen kuunnellut laajasti koko tyyliä aina western swingista uudempiin americana-juttuihin asti ja tutkin jatkuvasti lisää.
– Tekemäni Amerikan matkat ovat vahvistaneet tuntemaani ihailua amerikkalaista elämäntyyliä kohtaan. Siinä viehättää tietty rento ja vapaa meininki, mutta myös sosiaalisuus, monikulttuurisuus ja monimuotoisuus. Matkoilla olen päässyt itse elämään sitä elämää. Viimeisellä matkallani hengailin tyyppien kanssa, jotka matkustelevat ympäriinsä ja elävät ilman asuntoa.
Mitä autenttisuus suomalaisena country-laulajana sinulle tarkoittaa?
– Se merkitsee sitä, että kaikki se, mitä mä ilmaisen, on aitoa minua. Siinä ei ole mitään teeskenneltyä, ja mä pistän koko sieluni siihen peliin. Olen kirjoittanut lauluni itse ja aiheet, mistä mä laulan, ovat itse elettyjä.
Mikä on suomalaisuuden merkitys ja osuus musiikissasi?
– Kyllä se on sitä, että mä olen itse suomalainen ja elän Suomessa. Varmasti jokainen voi siihen samaistua. Siinä on takana se suomalainen mies, joka asuu Oulussa. Siitä tulee tietysti oma murre, vaikka toki yritän mahdollisimman autenttisesti sitä vetää.
Soitat demollasi kaikki instrumentit itse. Kuinka päädyit tähän ratkaisuun?
– Ennen levyn tekoa tein valtavan määrän demoja, joilla soitin kaiken itse. Olen soittanut eri bändeissä useita eri instrumentteja, mutta vasta vuonna 2008 aloin laulamaan. Mielestäni oli luontevaa tehdä eka levy tällä tavalla, koska olin tehnyt ne demotkin itse. Kyllä siihen vaikutti myös se, että mulla on vahva näkemys tuosta, että miten se piti tehdä ja toteuttaa. Mutta onhan minulla olemassa livebändi. Jatkossa se on varmasti myös studiossa mukana.
MUUT KATSASTETUT
PEKKA MONTIN JA KESKEINEN AIKA
www.mikseri.net/artists/pekkamontinjakeskeinenaika.143475.php
Kosminen progeilu on yleensä iloisten hippien hommaa. Siksi onkin yllättävää, että Pekka Montinia inspiroi tuho ja pahuus. Pelko ja Silta -niminen äänite on saatekirjeen mukaan ”konseptilevy, joka käsittelee ihmisrodun loppua”. Ja selväähän on, ettei se ole kaunista ja kuunneltavaa, ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä.
Musiikillisesti artistin tyyli ankkuroituu 1970-luvun progeen, mieleen tulee etenkin King Crimson, mutta vintage -syntetisaattorit ujeltavat kuin Vangeliksen tai Mike Oldfieldin levyillä. Pehmeään vuosikertasoundiin nähden rummut kuulostavat turhan kireiltä eikä huonekaiku lisää viehätystä. Se on kuitenkin epäolennaista siihen nähden, kuinka toimivia sävellyksiä Montin on luonut tälle äänitteelle. Kappaleiden tunnelmat liikkuvat tiukan geometrisesta riffittelystä lennokkaisiin jameihin ja ambient-tyyliseen maalailuun. Soitto on taidokasta kautta linjan.
Montinin laulu on turhan huonosti artikuloitua, ja niin alisteisessa osassa musiikkiin nähden, jotta levyn henkimaailma avautuisi. Ollakseen mullistavaa – ja jotta dystooppinen sanoma tuntuisi todelliselta – toivoisi Montinilta kuitenkin hivenen modernistisempaa asennetta ja näkemystä. Voiko retroilu olla aidosti kantaa ottavaa tai kapinallista?
LITTLE JACK
www.myspace.com/littlejackband
Little Jackin uusin omakustanne on lojunut demolaatikossa jo muutaman kuukauden, sillä edellinen demo arvioitiin Soundin numerossa 5/2011, ja tavan mukaisesti bändeiltä arvioidaan Demoefektissä korkeintaan yksi äänite per vuosi. Tämä olkoon taas muistutuksena kaikille.
Kovassa iskussa joensuulaisyhtye on nyt, kuten oli edelliselläkin kierroksella. Yhtyeen moderni, grungen sukuinen, keskiraskas rock on liki ihanteellinen kombo melodisuutta ja koukukkaita riffejä. Progressiiviset välikkeet tuovat kappaleisiin eeppisyyttä ja ilmaa.
Laulaja Oton välillä falsettiin hakeutuva laulu tuo oivaa kontrastia bändin todella tiukkaan ja taidokkaaseen tykitykseen. Laulu voisi vain olla miksauksessa enemmän pinnassa. Välillä kitaristit lurittelevat tukevassa haara-asennossa siellä varoitetulla ego-vyöhykkeellä, mutta soolot osataan pitää sopivan kompakteina. Erittäin tasokasta, joskaan ei kaikkein omaperäisintä materiaalia.
DIAN
www.dianband.net
Oululainen Dian on ehtinyt bändinä jo kymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään. Sitä juhlistetaan nyt yhtyeen ensimmäisellä kokopitkällä levyllä. Ja todella komeasti se soi. Dian toteaa saatekirjeessään, että ”yhtyeeseen liitetty musiikillinen linjattomuus on edelleen vahvasti läsnä, ja että yhdistävänä tekijänä voisi kuitenkin pitää tietynlaista rytmiorientoituneisuutta”. Ja tottahan tuo on. Melko crossoverista ja omannäköisestä groovailusta on kyse.
Jo avausraita puskee eteenpäin härkäpäisellä, kolmimuunteisella boogiella. Kitarat on sovitettu todella tyylikkäästi, ja soundit toimivat. Into The Flow -raidalla dipataan hapokkaampaa settiä, eikä tunnelma ole kovin kaukana Kingston Wallista. Muutoinkin mieleen tulee 1990-luku, Spin Doctors, Jamiroquai ja niin edelleen.
Monissa medioissa kiitelty ja palkittu yhtye hallitsee oman alansa ihailtavan suvereenisti, mutta täysin vapaa se ei ole jamibändejä usein vaivaavasta itseriittoisesta ylisoittamisesta ja kappaleiden pitkittämisestä.
EVIL FORCES
www.soundcloud.com/evil-forces
Tuore Jyväskyläläisyhtye alkoi kaverusten kännijamitteluna ja jumitteluna. Hiljalleen biisi-ideat muodostuivat kuitenkin oikeiksi kappaleiksi ja yhtye kasvoi aina kuusihenkiseksi asti. Ensikuuntelulla sekstetissä viehättääkin bändisoundi ja sel-keän hallitut instrumentaatiot.
Ensidemon kappaleet ovat yksinkertaisia, folk-henkisiä lauluja, mutta yhtye onnistuu luomaan niihin mukavasti salaperäisyyden tuntua. Hunting Accidentin diskanttinen puhelaulu ja rehevästi kaiutetut kitarat virittävät tunnelmaa psykedeelisen ja vaihtoehtoisen americanan suuntaan. When I Look Back Home muistuttaa legendaarisen Mazzy Starin vähäeleistä magiaa.
Evil Forcesilla on selkeästi tyylitajua ja riittävästi taitoa ideoidensa toteuttamiseen. Vaateita voi esittää vain laulun suuntaan, johon kaipaisi lisää läsnäolon tuntua. Vokaalit on suotta myös hukutettu miksaukseen.
8 ½
www.myspace.com/eightandhalfband
Edellisellä Elephant-demollaan turkulaisyhtye hylkäsi alkuaikojen melodisemman post-rock-tyylisen ilmaisun sekä ”kaiken söpön ja popikkaan” ja heittäytyi rankemman rymistelyn pariin. Trion lyömäaseina toimivat nykyään raivokkaiden rumpujen, säröbasson ja efektoidun kitaran muodostama kolminaisuus.
Laulaja-kitaristi Aleksandr Manzos tulkitsee biisit puhelauluna, mutta mukavasti siitä välittyy ilmeikkyys ja asenne. Vaikka bändin nimi on peräisin Felliniltä ja ep:n otsikko viittaa Jean-Luc Godardiin, ei musiikki ole perinteisessä mielessä elokuvallista. Tosin taiteellinen visio on härkäpäinen ja tinkimätön, jos sen haluaa yhtäläisyydeksi nähdä.
Tuore demo vie pidemmälle ideat, jotka edellinen demo esitteli, ja tietty jumitusaspekti korostuu kappaleissa entistä enemmän. Ei kovinkaan hitikästä tai tarttuvaa, mutta varsin virkistävä kamaa!
KATUJEN ÄÄNET
www.facebook.com/katujenaanet
Viime kerralla Katujen Ääniä tuli moitittua niin yhtyesoiton kuin biisienkin osalta. Vuodessa on menty huimasti eteenpäin. Yhtyesoittoon on tullut lisää varmuutta ja paikoin se svengaa todella mainiosti.
Katujen Äänien romanttinen uuden aallon punk on yhtä lailla pop kuin rock, ja vaikka yhtye ihannoikin 30 vuotta sitten vaikuttaneita kotimaisia bändejä, kuulostaa se hämmästyttävän tuoreelta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämän tyylisiä bändejä ei liiemmin tällä hetkellä ole. Kuten uuteen aaltoon kuuluu, ujutetaan suoraan rokkaukseen välillä reggae-komppia ja twistia.
Näin perinnetietoisissa puitteissa on vaikea tehdä uusia klassikoita, eikä sellaista ole tälläkään EP:llä. Sen sijaan on nippu konstailemattomia ja toimivia biisejä. Itse toivoisin tähän vielä lisää rentoutta, eikä pieni velmuileva huumorikaan ole synniksi luokiteltava juttu.
TAMMELA 33100
www.soundcloud.com/tammela33100
Nimestä päätelleen Tammela 33100 musisoi melkein naapurissa. Kyseessä on demon kansiteksteistä päätellen pariskunnan ympärille muodostettu yhtye. Folk-pop-tyyliset kappaleet on kirjattu Jaani ja Anna-Leena Haapasalon nimiin.
Sävelmät ovat mollivoittoisia ja kansanomaisia. Kirpeissä lyriikoissa käsitellään lähinnä parisuhdetematiikka, mutta varsin oivaltavin ja mielenkiintoisin sanankääntein. Lauluvastuu on jaettu myös tasa-arvoisesti, ja tämä tuo teksteihin dialogimaisuutta. Ajoittain käytetty puhelaulu on mainio tehokeino, mutta ylitulkintoihin ole syytä sortua. Sanoma ja tunne välittyvät muutenkin. Viehättävän ja persoonallisen yhtyeen kannattaisi pohtia vielä sitä, kuinka se saisi soinnistaan karsittua suomirockiin viittaavat tavanomaisuudet. Ne eivät aina tee oikeutta laulujen rikkaalle sisällölle.
KUJANJUOKSU
www.mikseri.net/artists/kujanjuoksu.63607.php
Kujanjuoksun jampat ovat vielä nuoria, ja musiikkinsa perusteella erilaisia nuoria. Lahtelaisyhtyeen tyylilajina on progressiivinen suomenkielinen rock, ja itselleni tästä tulee ensimmäisenä mieleen Absoluuttinen Nollapiste, mutta myös jonkinlaista modernimpaa post-rockin vaikutusta olen tässä kuulevinani.
Demon viisi kappaletta eivät ole siis sitä tavanomaisinta settiä. Riffeissä on kiemuroita ja sointukulut yllättävät, tahtilajit ja temmot vaihtuvat, mutta kuin ihmeen kaupalla kokonaisuus pysyy kasassa ja onnistuu viehättämään. Näkemys ja substanssi kielivät lahjakkuudesta, mutta tekninen toteutus ei yllä vielä samalle tasolle. Rytmiryhmä kaipaisi otteisiinsa annoksen lisää tiukkuutta, ja Einari Johanneksen lauluun kaipaisi enemmän läsnäoloa ja varmuutta. Vaikuttava debyyttikiekko tämä on joka tapauksessa.
MURHE
www.murhe.com
Metallin lailla soivaa mollirockia tehdään Suomessa valtavat määrät, ja siksi erottautuminen on vaikeaa. Loppupeleissä kyse on kuitenkin biisien tasosta, ja tässä mielessä porilaisyhtyeellä on pullat hyvin uunissa.
Murheen kappaleet eivät ole millään muotoa ennen kuulemattomia tai edes kovinkaan persoonallisia, mutta melodiat ovat tehokkaita. Avausraita Malja on todella tarttuva biisi, jossa ainoastaan sanoituksen nihilistinen arkisuus häiritsee. Vaikka Murhe kuulostaa ajanmukaiselta äijärockilta, on yhtyeellä ilahduttavasti silmää taiteellisimmillekin sävyille á la Mana Mana ja Maj Karma. Synkän mystiset sävyt pukevat biisejä, eikä rankkuuskaan ole yhtyeelle itsetarkoitus. Kokonaisuus on mukavan moni-ilmeinen.
Kymmenen vuotta operoinut yhtye soittaa todella tanakasti ja varmasti, ja soundit palvelevat tarkoitusta. Myös laulu toimii, aina stemmoja myöten.
KEOMA
www.mikseri.net/keoma
Kolmanteen omakustanteeseen urallaan ennättänyt Keoma vaikuttaa astetta raskaammalta kuin edellisessä katselmuksessa. Uudella EP:llä yhtye ui varsin syvissä vesissä, eikä viime kerralla havaitsemistani grunge-sävyistä ole paljoa jäljellä, paremminkin otteissa heijastuu synkistelyheavyn sankarimentaliteetti.
Yhtyeen soittovarmuus on huippuluokkaa ja sillä on jokerinaan erinomainen laulaja Jasse, jonka äänen skaala ulottuu matalasta mörinästä aina puhtaaseen kontratenoriin asti. Kappalemateriaali ei sytytä kuitenkaan toivotulla tavalla. The Journey -ep:n synkeät kappaleet jurnuttavat keskitempoisesti, ja jonkinlaista vaihtelevuutta ja tempojen variaatiota huomaa odottavansa tuon tuosta. Melodisesti yhtye operoi myös turhan kapealla paletilla, samaa mollimelodiaa varioidaan liiaksi asti. Potentiaalia on vaikka kuinka, mutta nyt tarvitaan parempaa materiaalia.
NUMERO KASIKOLME
www.facebook.com/nro83
Pienellä viiveellä saarivaltakunnan tapahtumiin nähden brittipop toimi useille suomalaisille kevyemmän linjan artisteille innoittajana. The Beatles -orientoituneesta melodisuudesta oli luontevaa tislata eliksiiriä melodiseen iskelmärokkiin.
Numero Kasikolme on sen sijaan hakenut vaikutteita rapakon takaa muun muassa Foo Fightersilta ja Incubusilta. Vasta kolmevuotias tamperelaisyhtye kuulostaa todella tasapainoiselta ja kypsältä, ehkä jopa liiankin. Kappalemateriaali on melodista ja tasavahvaa, ja sovitukset on laadittu kappaleiden, ei egojen, ehdoilla. Velipoika-EP:n biisit ovat hittihakuisia ja niissä on kieltämättä potentiaalia, mutta mitään uutta ne eivät tarjoa.
Saatekirjeessä yhtye korostaa hyväntuulisuutta ja positiivisuutta, mutta melko konservatiivisen ja vakavan vaikutelman yhtye silti jättää. Missä on nuorille rokkareille elintärkeä riskinotto ja leikkimielisyys?
SLEEPING ON AIRPORTS
www.myspace.com/allwehaveisrightnow
Helsinkiläisen Sleeping On Airportsin viisiraitainen äänite on kooste yhtyeen kaikesta tähän mennessä valmiiksi saamasta musiikista. Laura Ahosen sensuellisti tulkitsemista, elektronisvetoisista pop-kappaleista tulee mieleen esimerkiksi Saint Etienne. Tunnelma on seesteinen, eteerinen ja haaveileva. Biisit ovat rytmivetoisia ja rakentuvat usein sekvenssien varaan.
Harmittavasti harmoniset ja melodiset ideat jäävät kuitenkin alisteiseen asemaan. Kappaleet ovat kyllä miellyttäviä, sulavia ja helposti omaksuttavia, mutta se viimeinen koukku niistä jää vielä puuttumaan. Myös lauluun kaipaisi lisää särmikkyyttä ja luonnetta. Koosteenomaisesta demosta jää myös tyylillisesti turhan hajanainen vaikutelma. Yhtyeelle voi suositella ideoidensa teroittamista, kärjistämistä ja rohkeampaa profiloitumista.
METAKKA
www.metakka.net
Joensuulainen Metakka on tullut tutuksi allekirjoittaneelle kahdella aikaisemmalla julkaisullaan, joilla se kuulosti häiritsevän paljon Lauri Tähkä & Elonkerjuulta. Tästä mielleyhtymästä on onneksi päästy eroon. Laulaja-kitaristi Simo Hyvösen laulutulkintaan on tullut enemmän omakohtaista karismaa ja luontevuutta.
Viulun ja akustisten kielisoittimien muodostama äänimaailma on kevyt ja hallittu, ja kappaleet etenevät tunnelmallisesti, itsestään suurempaa meteliä pitämättä. Rytmiryhmä malttaa pysytellä taustalla ja hyvä niin, nyt akustiset pääsevät esiin. Demon kaksi biisiä ovat sävellyksinä muodollisesti päteviä mutta kovin yllätyksettömiä, katsoi niitä mistä näkökulmasta tahansa. Tästä syystä sanoitukset nousevat keskiöön. Kirjallisia, novellimaisia sanoituksia kelpaa onneksi kuunnella ilman myötähäpeää.
ELEKTRIK NOISE ENSEMBLE
www.facebook.com/elektriknoiseensemble
Elektrik Noise Ensemble ei kuulosta suomenkielellä rockinsa tarjoilevan yhtyeen nimeltä. Ehkä osaltaan siitäkin syystä ENE:n kanssa menee hetki ennen kuin yhtyeen osaa sijoittaa mielessään asiaankuuluvaan skeemaan.
Edelliseen demoon nähden kehitystä on selkeästi tapahtunut. Parikymppisistä soittajista koostuva trio on täsmentänyt tyylinsä, joka tätä nykyä koostuu äkkivääristä ja dissonoivista riffeistä, astetta melodisemmista kertosäkeistä sekä groovyista rytmeistä. Nämä nivoutuvat yhtyeen käsissä varsin jouhevaksi setiksi. Ainoastaan parempia melodioita jää kaipaamaan.
Sanoitusten ja laulun nojalla yhtye jättää älykkömäisen ja turhan kiltin vaikutelman, mikä muodostaa ristiriidan musiikin rajuuden ja rosoisuuden kanssa. On kuulijan mieltymyksistä kiinni, kuulostaako yhtälö lattealta vai kiehtovalta.
SMOKING BARRACUDAS
www.smokingbarracudas.tk
Helsinkiläisen Smoking Barracudasin stoner-rock on matkan varrella saanut sävyjä hard-rockista ja progesta. Yhtyeen nykyisessä soundissa urut murisevat ärhäkästi kuin Emerson Lake & Palmerilla konsanaan ja muodostavat samalla kitaralle oivan vastaparin. Selkeästi suorempia reittejä tässä kuitenkin haetaan, ja mukana on mojovasti konstailematonta boogieta. Avausraita Bock’s Jaw on hyvin onnistunut veto. Kappale pitää sisällään mielenkiintoisia harmonisia ja melodisia aineksia sortumatta turhaan kikkailuun.
Eino Toivasella on hieno laulusoundi, mutta tekniikkaa ja ilmaisua kannattaisi vielä hieman hioa. Viiden pulskan puoleisen kappaleen mittaan dogmaattinen retro -henkisyys alkaa kuitenkin väsyttää. Jotain persoonallista ja ajankohtaista tähän vielä tarvittaisiin, jotta tämä voisi puhutella muitakin kuin proge-puristeja.
SIIMES
www.facebook.siimesband
Siimes on yhden miehen yhtye, mutta tekijä haluaa pysytellä nimettömänä. Vastaava salaperäisyys leimaa myös yhtyeen toismaailmallista musiikkia. Saatekirje sanoo, että ”ensiaskeleita ei olisi tapahtunut ilman Elliott Smithin ja Slintin aiheuttamaa intoilupiikkiä. Etenkin jälkimmäinen kuuluu musiikillisesti, Smithilta on mukaan tarttunut lohduton melankolia.
Siimeksen Käärmelinna I –äänite on kuulemma ensimmäinen osa EP -julkaisujen sarjaa, joka sijoittuu Käärmelinnan huvipuistoon. Huvipuiston laitteet tuntuvat käyvän kuin hidastettuina, eikä varsinaisesta ilonpidosta ole juuri tietoa. Paikoin synkistely saavuttaa doom -henkiset mittasuhteet. Kaiutetut soundit korostavat vieraantuneisuutta. Kovin keskeneräistä tämä vielä on, mutta omalla tavallaan myös kiinnostavaa. Jatkoa seurataan mielenkiinnolla.
NEITI RUBINSTEIN
www.myspace.com/neitirubinstein
Edellisellä demollaan Neiti Rubinstein haki inspiraatiota legendaarisesta Laila Kinnusesta, mutta idea ei oikein auennut missään vaiheessa. Ilmeisesti Kinnunen oli musikanttien päiväunien kohteena ja toimi muusana. Musiikillisesti kun Neiti Rubinsteinilla ei tunnu olevan mitään yhteistä Kinnusen kanssa. Trio seisoo yhä tukevasti suomirockin oudomman laidan peruskalliolla.
Laulaja-kitaristi Jussi Ahokas on päässyt eroon ilmeisimmistä Kauko Röyhkästä muistuttavista laulumaneereista ja ulosanti kuulostaa aikaisempaa luontevammalta. Myös soittoon on tullut lisäannos sulavuutta. Materiaalin taso on rockin perusteet hallitsevan Neiti Rubinsteinin suurin kompastuskivi. Kappaleissa on tunnelmaa ja konstailemattomissa sovituksissa svengiä, mutta biisien melodinen sisältö jää ohueksi ja kokonaisvaikutelma epäkiinnostavaksi.
ZOMBIE RODEO
www.zombierodeo.org
Yhtyeen nimi tuo mieleen goottilaisuuden ja americanan. Helsinkiläinen Zombie Rodeo ei edusta varsinaisesti kumpaakaan vaan yhtyeen tyyliä voisi määritellä vanhakantaiseksi rockmetalliksi. Vuonna 2010 perustetun trion ensidemo sisältää kolme kappaletta. Avausraita Blind Eye Blues jää lähinnä mieleen hakkaavan shuffle-rytminsä vuoksi. You Shake My 8-Ball Wrong ei muuta tilannetta kiinnostavammaksi, vaan on eräänlainen toisinto edellisestä. Suoraviivaisesti etenevään Ajoon ei ole viitsitty tehdä edes oikeita lyriikoita.
Trioksi demon äänittämisen jälkeen typistyneen yhtyeen soitossa on varmat otteet, ja etenkin rumpalin tiukka työskentely viehättää. Tiina Parkkiman sensuelli laulu tuo puuduttavaksi käyvään jyystöön kontrastia ja naisenergiaa, mutta valitettavan kiltiksi ja ulkokohtaiseksi laulutulkinta kuitenkin jää, karisma tai tunne ei välity.
CANDORLOOP
www.candorloop.net
Helsinkiläinen Candorloop on yksi tämän demokatsauksen useista progeyhtyeistä. Muista se erottuu edukseen asenteeltaan. Yhtye listaa vaikutteikseen koko kirjon seiskariprogesta, bluesiin, folkiin, funk -groovailuun ja synkeään doomiin asti. Mayfall -EP:n kahdesta kappaleesta tulee aika lailla mieleen Anathema ja Opeth, sattumaa tai ei. Avausraita Darkland antaa odottaa käynnistymistään liian kauan. Hitaan osan groove ei taitu toivottavalla tavalla, ja viiden minuutin jälkeen alkava morinä kuulostaa todella irralliselta siihen nähden. Lopun mollijorinat eivät paranna tilannetta.
The Eternal Flame alkaa kiehtovasti mutta tunnelmoi itsensä sammuksiin jo puolivälissä. Tuomas Hakamäen laulussa on toistaiseksi enemmän yritystä kuin taitoa ja karismaa. Sanojen selkeämpään artikulaatioon kannattaa panostaa jatkossa. Candorloopilla on hienoja musiikillisia ideoita ja mieli avoinna. Nyt vain lisää treeniä, ja hyvä tulee.
TUOMO SALMELAINEN & HELSINKI UNPLUGGED
http://www.facebook.com/helsinkiunplugged
Kotiseuturakkaus on keskeinen aihe kansanlauluissa ja kaupunkiromantiikka yksi populaarimusiikin ikuisuusteemoja. Kaupunki kiehtoo, koska se on monikasvoinen, hallitsematon ja täynnä yllätyksiä. Hyvät kaupunkilaulut onnistuvat kiteyttävät tämän. Tuomo Salmelaisella on työstettynä levyllinen Helsinki -aiheisia kappaleita ja kokonaisuus tulee näkemään päivänvalon nimellä ’Helsinki Soundtrack’.
Arvioitavalla demolla Salmelainen antaa kappaleen verran esimakua tulevasta. Artistin näkemys Helsingistä on melankolinen ja seesteinen, hyvin kaukana siis perinteisestä Kallio -romantiikasta. Akustinen folk-balladi romantisoi kohteensa viulun ja kontrabasson säestyksellä. Laulutulkinta on turhankin arkailevaa. Runollisessa tekstissä Salmelainen luettelee paikan nimiä, mutta mielenliikkeiden ja tapahtumien yhteys niihin jää kuitenkin hämärän peittoon.
VIIDAKKORUMPU
www.facebook.com/viidakkorumpu
Edellisellä demolla kajaanilainen Viidakkorumpu musisoi suomenkielisestä nimestään huolimatta pääosin englanniksi. Nyt yhtye on siirtynyt yksinomaan suomenkieliseen materiaaliin, ja hyvä niin. Leirinuotioilta on ikään kuin siirrytty kamarin ja salin puolelle, vaikutelma on yhtenäisempi ja hallitumpi.
Kvintetin kepeä ja minimalistinen folkpop soi aiempaa sävykkäämmin, ja viulua, melodikaa sekä perkussioita osataan hyödyntää ensidemoa paremmin. On silti vaikea nähdä yhtyeelle sopivaa areenaa koulujuhlien ja kotibileiden ulkopuolella. Viidakkorumpu ei ole soinnillisesti ajanmukainen, muodikas tai muutoinkaan erityisen kiehtova, ja kappaleet kuulostavat liiaksi läpisoitetuilta, ei sovitetuilta. Myös sanoituksissa häiritsee tietty kaunistelevuus ja ulkokohtaisia. Enemmän persoonaa ja henkilökohtaisuutta tarvitaan peliin.
SPACE LIZARD
www.myspace.com/spacelizard
Helsinkiläinen Space Lizard perustettiin alun perin jo 1990-luvulla, mutta toiminta aktivoitui jälleen vuonna 2008, jolloin nimi vaihtui nykyiseen ja tyyli asettui nykyiseen uomaan. Yhtyeen melko kaavamainen stoner-rock etenee enimmäkseen doom -temmoissa, paikoin suoraviivaisesti kaahaten. Yhtye ei lisää lajityyppiin mitään uutta, mutta jyrää sen verran uskottavilla ja tyylinmukaisilla soundeilla, että tätä kuuntelee ihan mielellään. Autenttisen vaikutelman rikkoo ainoastaan Matti Pitkäsen laulu, joka toimii kyllä soundinsa puolesta, mutta yliyritystä on paikoin havaittavissa. Kunnolla sävelletyt laulumelodiat olisivat myös tervetulleita.
Ylipäätään jonkinlainen crossover -ajattelu voisi tehdä hyvää yhtyeelle. Olennaisuuksista ja tunnusmerkeistä ei tarvitse luopua, mutta palaset voisi sovitella kiinnostavammin.
EWC
www.ewcband.fi
Punk-rockia veivaava yhtye määrittelee vaikuttajikseen Misfitsin, Faith No Moren, Ramonesin ja Melvinsin. Kaikilla edellä mainituilla bändeillä on soundi, joka määrittelee niitä enemmän kuin yksikään yksittäinen biisi. EWC paahtaa kotikutoisten ja tuhnuisten kellarisoundien turvin, ja siksi yhteyttä esikuviin, tuotettuun sointiin, on vaikea nähdä.
Omalla tavallaan tällainen lo-fi -lähetymistapa pukee kuitenkin helsinkiläisyhtyettä. Tietty kepeys mikä parilla mikillä äänitetyistä rummuista ja näkkärikitaroista seuraa on linjassa yhtyeen konstailemattoman ja rennon melodisen ilmeen kanssa. Olennaisinta kuitenkin on, että biisit toimivat näinkin hyvin. Itseäni kakkosraita Evil Came Closer miellyttää eniten. EWC:llä on parantamisen varaa vielä yhtyesoitossa kuin biisien esillepanossa, mutta eväät on hyvät.
ANNA SIPILÄN LAPSI
www.myspace.com/annasipilanlapsi
Pidän bändin nimestä. Paljon muuta miellyttävää tästä onkin vaikea löytää. Kuopiolaisyhtyeen musiikillinen tyyli on outo yhdistelmä rankkuuden tavoittelua ja miellyttämishakuisuutta: suomirock-tyylisiä sävellyksiä, stemmoissa soivia kasariheavykitaroita ja iskelmällistä laulua. Yhdessä ne muodostavat etovan yhdistelmä. Nimittäin silloin kun tällaiset täysin erilaista mentaliteettia edustavat perinteet sekoittuvat, tuntuu se vesittävän kaikki tarkoitusperät. Kompromissit toimivat harvoin taiteessa.
Lahjakkuutta yhtyeestä toki löytyy. Yhtyesoitossa ei teknisessä mielessä ole moitittavaa ja Anna Sipilä on varsin hyvä laulaja. Musiikin tunnelma, tekstit ja artikulaatio eivät vain kohtaa missään vaiheessa. Yhtyeen ensimmäinen virallinen äänite Hyvää oloa helvetissä on täysipitkä levy, ja se on soitettu ja äänitetty huolella. Tyylitajuisen tuottajan hoivissa näistä kappaleista olisi voinut saada huomattavasti enemmän irti.