Indican päävalttina toiminut rikas musiikillinen fantasia on käynyt tummemmaksi ja kulmikkaammaksi. Vaikea sanoa, onko kyseessä Tuomas Holopaisen painavampi sovitus- ja tuotantotapa, entistä tahmeampi sävellystyö vai ilmavampien kosketinkuvioiden ylenkatse. Joka tapauksessa Valoissa on tahdeiltaan ja kertosäkeiltään edeltäjiään väkinäisempää vääntöä, jossa hienommat sävyt ja sävelkulut kirkastavat kappaleita enimmäkseen pienempinä pirstaleina. Jonsun persoonallinen lauluääni leikkaa kyllä korostetun tehokkaasti ja vetovoimaisesti läpi sakeampienkin bändisoundien.
Kyse ei ole siitä, että Indican pitäisi herkistellä ”tyttömäisemmin” lestissään, sillä yhtye on ilmeisen aidosti kehittynyt vankempaan suuntaansa. Epäsuhta syntyy siitä, että tuttuina pysyneiden aihioiden herkistely ei näillä säädöillä solju luontevasti. Tukahdutetut rumpusoundit tuntuvat jostain muualta kuin bändistä itsestään haetuilta, särmikkäät kitarakuviot soivat omassa tilassaan, ja sangen muikeasti kumpuilevissa bassokuvioissa ei ole tasaista tarttumapintaa laulumelodioihin. Useiden sinänsä sujuvien kuuntelujenkin myötä syventyminen albumiin on hankalaa, eikä ilmeisiä suosikkibiisejä tasaisesta dynamiikasta tahdo erottua esiin.
