Nyt kun hevistä on tullut TV-shopissa myytävää lastenmusiikkia, hirviömaskeilla tai ilman, ja Katri Helena poseeraa kesämökin ulkohuusissa viihtyvässä hömppälehdessä nahkahousut jalassa Marshall-kaappien edessä, on pakko pysähtyä miettimään, onko hevissä enää mitään järkeä. Tai siis eihän se ole järkeä koskaan kaivannut toimiakseen, mutta mainitut tapahtumat nakertavat sen uskottavuutta Pikku Oravan hampailla. Onneksi välillä löytyy levyjä, jotka vielä säväyttävät.
Pymathonin ja Gentle Evilin levy tullaan varmasti mieltämään noiseksi ja taidemusiikiksi joissain piireissä, mutta se on mielestäni virhe. Sekä yhtyeet että genre hyötyvät, jos levy otetaan haltuun hevinä.
Split-lp:n ykköspuoli (Pymathon) on ehkä piirun verran kovempi. Jos Fist Autopsyn pärähtäessä käyntiin ei ala tukka heilumaan, on niskalihaksien yhteys aivoihin katkennut. Gentle Evilin puoli koostuu yhdestä teoksesta, In A Desolate Way. Se on suoraa ja aggressiivista tuuttausta yhdellä melkein suvannolla varustettuna. Tältä kuulostaa, kun on päästy siihen pisteeseen, missä maailmassa oleva vika hajoittaa koko paskan.
Tämä on Children Of Bodomin viimeisimmän jälkeen parasta kotimaista heviä, mitä olen aikoihin kuullut ja pesee kaikki Patton-Laswell-Zorn-akselin tuottamat vastaavat yritelmät puhtaasti.
(Soundi 09/2007)
 | | | | ARTTU TOLONEN | |
| | | SOUNDIN LUKIJAT | ||
 | | | | | SINUN ARVOSTELUSI |
